Olen yksi miljoonista.
Yksi niistä suomalaisista, joille alakoulun liikuntatuntien pakkohiihto oli myrkkyä.
Pahempaa kuin joskus pakolla maistatettu kaljavelli tai yläkoulun pakkoruotsi.
Lapsena hiihto oli minulle suunnilleen vastenmielisintä hommaa, mitä tiesin.
Joskus tosin hiihdettiin myös vapaaehtoisesti. Yksi kerta on erityisesti jäänyt mieleen.
Olin ehkä 7–8-vuotias, kun olimme kuusi vuotta vanhemman naapurin pojan kanssa hiihtämässä kotimme läheisessä metsässä Ihoden kylässä, Rauman lähellä. “Loppulaskussa”, siis viimeisessä pienessä tömpäreessä, kaaduin ja satutin polveni tai nilkkani.
Itkin tovin ladunpenkalla, kunnes naapurin pojalla välähti. Hän sanoi, että ei kannattaisi istua siinä kovin pitkään, sillä täällä metsässä on kuulemma karhuja.
Aika pian olimme kotona.
Alakoulun jälkeen hiihdin seuraavan kerran reilut kymmenen vuotta sitten.
Muutettuamme Jyväskylään minuun iski joku mielenhäiriö. Ostin murtomaahiihtosukset ja jopa hiihtopuvun, mutta kitsastelin sen verran, että ostin halvemmat perinteisen tyylin sukset. Kaksi virhettä kerralla.
Jokusen kerran kävin hiihtämässä, mutta sitten meno alkoi tökkiä luisto-ongelmien takia. Sukulaismies sanoi, että hänpä laittaa kunnon luistovoiteet lankkujen pohjiin. Sen jälkeen puikot eivät liikkuneet enää mihinkään.
Kävi ilmi, että kyseisten suksien pohjaan ei olisi saanut laittaa mitään ainetta.
Siihen se mielenhäiriö taas loppui.
***
Murtomaahiihdossa ei ole mitään järkeä.
Lykkiä nyt jotain pari metriä pitkiä lankkuja eteenpäin sentin paksuisilla sauvoilla yksin keskellä metsää.
Niin suomalaista.
Epäkäytännöllisempiä vehkeitäkin saa hakea hypermarketista, muttei löydä. Se, että hiihtomonon kärjen saa napsahtamaan sille tarkoitettuun siteeseen, vaatii korkeakoulututkinnon.
Tai no, ok. Kuntoilu- ja ulkoilumuotona murtomaahiihto ei ole aivan typerin.
Jotkut nimittäin hiihtävät myös rullasuksilla. Kesäkeleillä.
Mutta kilpahiihdossa ei ihan oikeasti ole mitään mieltä.
Miksikö?
Siksi, että murtomaahiihdossa paras hiihtäjä ei juuri koskaan voita – paitsi jos kyseessä on Norjan Johannes Hösflot Kläbo.
Miksikö?
Siksi, että kilpahiihto on ihan pelkkää välineurheilua.
Se voittaa, jolla on parhaat vehkeet ja voiteet.
Ja ne ovat aina norjalaisilla, koska norjalaisilla on omat säännöt.
Turskanpurijat saavat voidella suksiaan silloinkin, kun muut eivät saa.
***
En vitsaile.
Kilpahiihdossa välineet ja niiden voitelu näyttelevät niin suurta osaa, että absoluuttisesti parasta ja kovakuntoisinta hiihtäjää ei välttämättä saada koskaan selville – paitsi siis Kläbon kyseessä ollessa.
Onko missään muussa lajissa välineillä ja niiden huollolla yhtä suurta merkitystä lopputulokseen kuin hiihdossa?
Hiljaista on.
Jos kilpahiihtäjän voitelu epäonnistuu, kärkisijoille ei ole mitään asiaa.
Jos voitelu menee auringontarkasti nappiin, keskinkertainenkin hiihtäjä voi voittaa paremmat urheilijat, joiden voitelu ei ole onnistunut.
Sehän juuri onkin kiehtovaa, että kyseessä on niin vahvasti joukkuelaji, joku lukija tuhahtaa nyt.
Väitän vastaan. Mitä kiehtovaa siinä on, että parhaat voiteet ja sukset on aina niillä, jotka venyttävät ja kiertävät sääntöjä eniten – jopa huijaavat, kuten Norja ja Yhdysvallat Milano-Cortinan olympialaisten miesten sprintissä?
Juuri se, että kilpahiihto on niin vahvasti väline- ja voitelu-urheilua, houkuttaa huoltotiimejä eli kokonaisia maajoukkueita huijaamaan.
Sellainen ihminen on. Jos huijaamalla pystyy saamaan jotain etua ja voittamaan arvokisa- tai piirinmestaruusmitaleita, ihminen huijaa.
Ja huijaako ihminen yhtä paljon missään muussa lajissa kuin kilpahiihdossa?
***
Mikä järkyttävintä, kilpahiihto on mitä suurimmassa määrin välineurheilua jo pienten lasten kilpailuissa.
Olen kuullut ihan hulluja tarinoita siitä, miten jotkut vanhemmat hankkivat omille pilteilleen parhaat mahdolliset välineet, jotta nämä voisivat voittaa kilpailuissa naapurin lapset. Ja se on järkyttävän kallista lystiä.
Hiihto on siis jo lapsissa todella kallis laji – jos haluaa menestyä kilpailuissa.
En millään tajua sitä logiikkaa, että lyödään lapselle alle parhaat mahdolliset välineet, jotta tämä voisi voittaa piirinmestaruuden. Mitä lapsi silloin oppii? Missä hän kehittyy?
Hän oppii, että se voittaa, kenen perheellä on eniten rahaa. Hän kehittyy ehkä välineiden tuntemuksessa, mutta reisilihas ja hapenottokyky eivät kehity.
Jos omat lapseni harrastaisivat hiihtoa – mitä he eivät tietenkään saamillaan geeneillä ja kasvatuksella tee – löisin heille jalkoihin surkeimmat saatavilla olevat puusukset, joita ei voideltaisi mitenkään. Siinäpä oppisivat taistelemaan ja ottamaan itsestään kaiken irti.
Itse asiassa juuri näin pitäisi toimia myös “oikeissa” hiihtokilpailuissa, kuten olympialaisissa, MM-kisoissa, maailmancupissa ja kaikissa kisoissa, joissa hiihtäjiä laitetaan järjestykseen.
Kaikille hiihtäjille pitäisi antaa täsmälleen samanlainen kalusto, jota ei saisi käsitellä mitenkään.
Vain näin saataisiin todella tietää, kuka on porukan kovin hiihtäjä.
Sikäli kun se jotakuta kiinnostaa.
P.S. Onnea Suomen viestinaisille olympiapronssista – olette kovia mimmejä!
Harri Pirinen
