Perjantaina syöpään menehtynyt Ken Dryden oli mies, joka kulki aina omia polkujaan. Hän oli intellektuelli, älykkö, joka valmistui juristiksi kesken ammattilaisuransa. Yksi oman aikakautensa parhaita maalivahteja maailmassa. Kuusinkertainen Stanley Cup-mestari vain kahdeksan vuoden ammattilaisurallaan 1970-luvun dynastiajoukkueessa Montrèal Canadiensissa. Erittäin menestynyt kirjailija, poliitikko ja vielä sikariportaan mies toisessa tarunomaisessa NHL-seurassa. Tässä vaatimaton muistokirjoitus miehestä, joka oli kaikkea. Jonka elämässä oli aina yksi yhdistävä tekijä. Jääkiekko.
The Stance – klassinen asento
Ken Drydenin kuuluisa asento on tuttu näky NHL-jääkiekon lähihistorian ystäville.
Pelaa ammattilaisten vihjeillä
Vedonlyöjä.com ja Atleetti.fi yhteistyössä. Seuraajille tarjolla vihjeiden ohella myös ilmaisia työkaluja vedonlyönnissä voittamiseen.
Kuva siitä löytyy monen toimiston seinältä jääkiekon kotimaassa. Toronton Hockey Hall of Fame-museossa, kaikkein pyhimmässä, vierailijaa tervehtii sen näköispatsas, kun astutaan legendojen osastolle.
Dryden oli 193-senttisenä epätavallisen pitkä maalivahdiksi aikoina, jolloin maaliin laitettiin yleensä kentän pienin mies. Kun peliä pelattiin kaukana omalta maalilta – tapahtui usein Canadiensin 1970-luvun dynastiajoukkueen pelatessa – pitkä maalivahti seisoi maalivahdin mailaansa nojaten, lepuuttaen leukaansa levyhanskan ja räpylän päällä. Scotty Bowman on kertonut, että asento johtui itse asiassa Drydenin selkävaivoista, joita hän pääsi tällä tavalla helpottamaan.
Elämää suurempi klassinen asento, joka symbolisoi Drydenin itsevarmuutta ja rauhallisuutta kesken kiihkeän jääkiekko-ottelun. Kiitokset Atleetille, että kuva tästä saatiin tämänkin jutun kansikuvaksi.
“How do you relate to these guys?”
Kerran Philadelphiassa paikallinen journalisti tuli haastattelemaan Ken Drydenia, ja oli yllättynyt siitä, miten älykäs ja hyvin artikuloiva tämä Montrèal Canadiensin tähtimaalivahti oli. Miten “erilainen” hän oli. Haastattelija kuiskasi ihmetellen, miten Dryden tuli juttuun muitten kanssa, tarkoittaen tämän vähän toisen oloisia joukkuekavereita.
– Minä saatan näyttää erilaiselta, kuten muut saattavat näyttää erilaisilta kuin minä, hän vastasi myöhemmin kirjassaan. – Mutta meille on yhteistä sama intohimo. Se on vienyt paljon meidän aikaamme, ja suurimman osan energiastamme. Se on muovannut meidät. Sen kaiken me jaamme yhdessä. Kaikki muu on vain vähemmän tärkeää.
Ken Drydenin kuolema perjantaina (5. syyskuuta) oli iso uutinen Kanadassa ja koko jääkiekkomaailmassa. Kyseessä on mies, joka muistetaan yhtenä jääkiekon historian kaikkien aikojen parhaista maalivahdeista, ja samalla myös yhtenä maansa parhaista kansalaisista, jonka perintö kaukalon ulkopuolella oli jopa yhtä arvokas ja merkittävä kuin sen sisällä.
Dryden voitti Montrèal Canadiensin pelaajana kuusi Stanley Cupia, viisi Vezinaa, Calderin ja Conn Smythen. Hänet aateloitiin vielä alle 35-vuotiaana Hockey Hall of Fameen vuonna 1983. Hän oli yksi kuolemattoman Team Canadan jäsenistä syksyllä 1972, kun pelattiin jääkiekkomaailman todellisesta herruudesta. Kaikkien jääkiekkosarjojen äiti, modernin jääkiekon syntyhetkillä.
Ken Dryden pelasi neljä ottelua kahdeksasta Neuvostoliittoa vastaan. Tony Esposito pelasi muut neljä. Hän oli tolppien välissä, kun punakone nöyryytti vaahterapaidat Montrèalissa pelatussa ensimmäisessä ottelussa. Hävisi myös neljännen Vancouverissa. Voitti kaksi Moskovassa, kuudennen ja ratkaisevan kahdeksannen ottelun.
Dryden pelasi taas Vladislav Tretjakia vastaan kuuluisassa ja tämän kirjoittajan mielestä ihan turhaan ylihypetetyssä uuden vuoden pelissä vuonna 1975 Montrèalissa. Canadiens ja Moskovan ZSKA pelasivat tasan 3-3.
78-vuotiaana kuollut mies vietti vain seitsemän vuotta NHL:ssä. Uskomattomia saavutuksia.
Pelikaverit kuvasivat Ken Drydenia maalivahdiksi, joka taisteli harjoituksissakin jokaikisestä kiekosta. Hän pelasi jokaisessa harjoituksessa kaikkensa antaen. Dominik Hasek tunnettiin samasta tyylistä. Tilastojen valossa hän ei loistanut jokaisissa playoffeissa tai pelisarjassa, mutta hän onnistui aina voittamaan tärkeimmät pelit, niin Canadiensin kuin Team Canadan paidassa.
Conn Smythe ennen Calderia
Ken Drydenin polku NHL-maailman huipulle, kuten lähes kaikki muukin hänen elämäntaipaleellaan, ei mennyt tavanomaisia teitä. Kukaan ammattilaiseksi hamuava ei vielä 1960-luvulla uskonut, että paras tie ammattilaiskaukaloihin kulkisi niin sanotun Ivy League-sarjan yliopiston, tässä tapauksessa Cornell Universityn kautta (sama opinahjo, josta Gary Bettman valmistui).
Boston Bruins varasi 16-vuotiaan Drydenin vuoden 1964 Draftissä, mutta hänet treidattiin vain muutama päivä myöhemmin neljän pelaajan kaupassa Montrèal Canadiensin omaisuudeksi. Pelaajakauppa, johon kukaan ei kiinnittänyt huomiota ennenkuin vuosia myöhemmin. Itse asiassa kauppa oli NHL-historian parhaan General Managerin Sam Pollockin, eli “Good Trader Sam”:in NHL-uran ensimmäinen pelaajakauppa.
Ken Drydenin ura yliopistokiekossa oli erittäin menestyksekäs. Kolme kautta, kaksi NCAA-finaalia, yksi kansallinen mestaruus. 76 voittoa, neljä tappiota ja yksi tasapeli.
Suoritettuaan neljän vuoden historian tutkinnon Ken Dryden liittyi Kanadan amatöörimaajoukkueeseen, ja pelasi vaahterapaidassa vuoden 1969 MM-kisoissa Tukholman Johanneshovissa. Kisat muistetaan parhaiten Tsekkoslovakian voitosta Neuvostoliittoa vastaan, päivälleen seitsemän kuukautta venäläisten tankkien ajettua Prahaan.
Drydenin ammattilaisura alkoi kaudella 1970-71 Canadiensin AHL-joukkueessa Nova Scotia Voyagersissa. NHL-seura nosti tulokkaan ylös Showhun kauden lopulla. Dryden voitti yllättäen kaikki kuusi otteluaan runkosarjassa, ja päästi niissä taakseen vain yhdeksän maalia.
Yhdessä noista peleistä tehtiin historiaa. Buffalo Sabres saapui Montrèaliin. Toisen erän puolessa välissä Canadiensin maalilla aloittanut Rogie Vachon sai Eddie Shackin laukoman kiekon päähänsä, ja joutui jättämään pelin kesken. Ken Dryden lähetettiin tilalle. Sabresin valmentaja Punch Imlach toimi hienosti, otti Joe Daleyn pois, ja lähetti vanhemman veljen Dave Drydenin omalle maalilleen. Veljekset kättelivät toisiaan pelin jälkeen.
Kauden puolivälissä päävalmentajan vastuun saanut Al MacNeil laittoi yllättäen yliopistokiekosta tulleen tulokasvahdin vain kuuden NHL-ottelun kokemuksella aloittajaksi Stanley Cupin pudotuspelien ensimmäiselle kierrokselle. Vastaavanlaista uhkapeliä ei oltu pelattu sitä ennen, eikä sen jälkeen.
Vastassa oli vielä voimansa tunnossa ollut, edellisen kauden Stanley Cup-mestari, juuri NHL-ennätyksen runkosarjassa tehtyjen maalien määrässä (399) tehnyt Big Bad Boston Bruins (Edmonton Oilersilla on ennätys nykyisin, 446 maalia). Bobby Orr. Phil Esposito.
Canadiens pudotti Bruinsin keltanokkamaalivahdillaan. “Fucking giraffe”, kuvaili Phil Esposito Montrèalin vahtia. Phil sanoi Drydenin käsien olleen pitkät kuin kirahvilla. Kun toimittajat huomauttivat, ettei kirahvilla oikeastaan ole käsiä ollenkaan, vain pitkät jalat, Espo tokaisi, ettei hänen kotikylällään Sault Ste. Mariessa ollut eläintarhaa.
Montrèal voitti lopulta Bostonin lisäksi Minnesota North Starsin ja finaalissa Chicago Black Hawksin ja Stanley Cupin. Ken Dryden palkittiin Stanley Cupin playoffien arvokkaimpana pelaajana Conn Smythe-palkinnolla.
Seuraavalla kaudella 1971-72 Dryden voitti Calderin NHL:n parhaana tulokkaana. Hän on yhä ainoa pelaaja National Hockey Leaguen historiassa, joka voitti Conn Smythen ennen Calderia.
Dryden jätti NHL:n vuodeksi kaudella 1973-74, juuri noustuaan uransa huipulle meteorimaisella tavalla, ja voitettuaan kaksi Stanley Cup-mestaruutta. Syynä oli erimielisyys sopimuksesta GM Sam Pollockin kanssa. Ken halusi repiä vanhan, ja saada uuden sopimuksen fantastisesti sujuneen 1972-73 kauden jälkeen. Sam ei suostunut, vaan kehoitti pelaamaan diilin loppuun. Ken lähti vuodeksi Torontoon, ja teki töitä lakifirmassa saadakseen oikeustieteen opintonsa päätökseen.
Seuraavana syksynä Pollock ja Dryden tapasivat, erimielisyydet sovittiin, ja hän palasi Canadiensin maalille. Montrèal voitti neljä Stanley Cupia peräkkäin vuosina 1976-79.
Ylipitkäksi venynyt nuoruus vaihtuu ennenaikaiseen keski-ikään
Ken Dryden kirjoitti kuuluisassa kirjassaan (siitä alempana), miten urheilu-ura pidentää nuoruutta, mutta uran päättyessä pelaajan elämä vaihtuu ennenaikaiseen keski-ikään. Pelaaja, joka on aina ollut vanhempi kuin miltä hän on vaikuttanut ulospäin, onkin yhtäkkiä nuorempi kuin miksi hän itse tuntee itsensä. Hän tuntee olevansa jo vanha.
Dryden lopetti pelaamisen 31-vuotiaana, vuoden 1979 Stanley Cup-mestaruuden jälkeen. Omilla ehdoillaan tyypilliseen tapaansa, uransa huipulla. OIi aika tehdä jotain muuta.
The Game
Jätettyään ammattilaiskaukalot Ken Dryden vietti kolme vuotta kirjoittaen kirjan omista kokemuksistaan jääkiekossa, etenkin viimeisestä kaudestaan 1978-79 Montrèal Canadiensin dynastiajoukkueessa. Viimeisistä yhdeksästä päivästä, oikeastaan. Kirja perustui hänen tekemiinsä muistiinpanoihin. Sen nimi oli yksinkertaisesti “The Game”.
The Game on erilainen jääkiekkokirja. Sitä pidetään yhä 42 vuotta sen ilmestymisen jälkeen parhaana koskaan jääkiekosta kirjoitettuna kirjana, yhtenä parhaista urheilukirjoista.
Tuon kirjan kirjoittaminen oli pitkä, ja tekijän omien sanojen mukaan ajoittain todella raskas ja tuskallinen prosessi.
On äärimmäisen harvinaista, että silmiinpistävän välkky, korkealle koulutettu (“lukenut”, kuten vanha kansa sanoisi), hyvin itseään ilmaiseva, harvinaisen tyylikkäästi artikuloiva entinen huippukiekkoilija pystyy kuvailemaan aikojaan maailman parhaassa joukkueessa niin kiehtovalla ja analyyttisellä tavalla kuin Dryden tekee kirjassaan.
Hän antaa lukijalle parhaan mahdollisen analyysin jääkiekkohistorian menestyneimmästä valmentajasta.
“On olemassa itsevaltiaita ja teknokraatteja, ilkeitä kusipäitä, ja sitten ihan tavallisia ihmisiä”, hän kirjoitti valmentajastaan Scotty Bowmanista. “Se, mikä saa Bowmanin tyylin toimimaan, on ymmärrys. Ymmärrys siitä, mitä on pakko olla valmentajan ja hänen joukkueensa välillä: hän tietää, että tärkeintä joukkueelle on voittaminen; me tiedämme, että hän tekee sen minkä hän tekee saadakseen meidät voittamaan. Hän ei anna yhdenkään pelaajan nousta joukkueen yläpuolelle. Samalla tavalla kuin hän ei anna itsensäkään nousta sen yläpuolelle. Joukkueen on uskottava itseensä. Hänelle lojaalisuus tarkoittaa sitä, että teet sen mihin pystyt, ja teet sen hyvin. Se, minkä olet aikaisemmin tehnyt, merkitsee jotain vain siihen päivään saakka, kunnes et sitä enää pysty tekemään.”
Dryden kuvailee myös Guy Lafleurin ja Larry Robinsonin persoonia, psyykettä, ja harvinaisia kykyjä jääkiekkoilijoina tavalla, jota ei koskaan päästy näkemään. Hän näki asioita, joita muut eivät koskaan näe. Hän kuuli paljon sellaista, mikä jäisi muilta huomaamatta. Hän opetteli puhumaan sujuvaa ranskaa, samalla osasi kirjassaan kuvata englanninkielisen elämää 1970-luvun Montrèalissa.
The Game oli niin hyvä, että jopa Canadiensin hovijournalisti, legendaarinen Red Fisher epäröi, kun häntä pyydettiin kirjoittamaan kirja omasta elämästään. Numero 29 oli nostanut riman niin korkealle. Red sai kuitenkin Drydenin kirjoittamaan kahden sivun johdannon omaan kirjaansa, joka sekin on kuin taideteos.
On sanottu, että The Game on ikäänkuin jääkiekon vastine vuonna 1970 ilmestyneelle merkittävälle baseball-kirjalle “Ball Four”. Se on kurkistus huippujoukkueen sisälle. Pääsemme mukaan Canadiensin bussiin, hotelliin, koppiin ja Vezina-maalivahdin kotiin. Ero on se, että Ball Fourin kirjoittanut entinen New York Yankeesin pelaaja Jim Bouton kuvasi joukkuekavereittensa kännisiä naisseikkailuja, huumeiden käyttöä, ja härskiä vitsailua nimet paljastaen tavalla, jolla hän järjesti itselleen ikuisen porttikiellon baseballin maailmaan.
Ken Drydenkin kuvailee kirjassaan Canadiensin elämän hauskempaa puolta, huulenheittoa ja muuta äijäjoukkueelle tyypillistä vekkuilua, mutta hän tekee sen tyylikkäästi.
Kirjailija. Juristi. Poliitikko. Toronto Maple Leafsin presidentti. Myös helvetin hyvä maalivahti
Ken Drydenista on sanottu, että hän oli kirjailijaksi tosi hyvä maalivahti. Hän kirjoitti The Gamen lisäksi yhdeksän muuta kirjaa eri aiheista.
Vuonna 1997 tapahtui jotain erikoista. Jotain, mitä Toronto Maple Leafsin kannattajat eivät koskaan olisi voineet kuvitella. Ken Drydenista tuli Leafsin presidentti. Joukkue menestyi suhteellisen hyvin hänen aikanaan. Hän toi Pat Quinnin ja Curtis Josephin Torontoon.
Hän oli juristi. Poliitikko pääministeri Paul Martinin hallituksessa, liberaalipuoleen edustajana. Ministeri. Hän opetti yliopistossa. Kirjoitti lisää kirjoja. Toimi Amerikan televisiossa analyytikkona. Hän oli paikalla selostajakopissa, kun Team USA teki Lake Placidin ihmeen vuonna 1980.
Alkuperäinen kanadalainen renessanssimies
Ken Dryden oli mies, jota elämä vei NHL:n ja jääkiekon sisälle ja välillä taas ulos. Mutta jääkiekko oli aina se yhdistävä ja kaiken määrittävä punainen lanka hänen taipaleellaan. Se tosikanadalainen linkki. Kulttuurillinen yhteys älyllisen ja urheilullisen, syvällisen ja tavallisen, hienostuneen ja arkipäiväisen välillä.
Dryden oli paikalla, kun Maurice “The Rocket” Richardia juhlittiin, ja puhuttiin siitä, kuinka hän oli kanadanranskalaisten kulttuuri-ikoni, ja paljon jääkiekkoa merkittävämpi henkilö. The Rocket piti kaikkea tällaista hölynpölynä, ja sanoi kuuluisasti: “I was just a hockey player. Just a hockey player”, ranskalaisesti korostaen, ylpeänä kaukalossa tekemistään.
Ken Dryden oli paljon muutakin kuin jääkiekkoilija. Hänestä tuli perjantaina yksi jääkiekon tarunomaisimman seuran kuolemattomista ikoneista, yksi Centre Bellin katonrajassa liitelevä haamu lisää. Aikaisemmin puhuttiin Montrèal Forumin katonrajan haamuista, jotka muuttivat uuteen halliin vasta Saku Koivun mukana huhtikuun yhdeksäntenä, vuonna 2002.
78-vuotiaana kuolleen Ken Drydenin poismeno tuli yllätyksenä ja shokkina jopa hänen parhaille jääkiekkoystävilleen. Syöpäsairaus oli pidetty perheen sisällä loppuun saakka.
Ken Dryden oli se erilainen kaveri jääkiekkojoukkueessa, josta kuitenkin tuli täysin korvaamaton osa yhtä kaikkien aikojen parhaista. Huippuälykäs, ajatteleva, jotenkin ulkopuolinen, mutta silti aina läsnä ja mukana. Aina täynnä ideoita, miten tehdä jääkiekosta, yhteiskunnasta, ja elämästä yleensä, parempaa.
Yksi hänen viimeisistä projekteistaan oli tärkeä työ jääkiekon tekemiseksi turvallisemmaksi. Hän sijoitti paljon aikaa kirjoittamalla vielä yhden tärkeän jääkiekkokirjan “Game Change”, joka kertoo 35-vuotiaana menehtyneen NHL-pelaajan Steve Montadorin elämästä ja kuolemasta. Ken Dryden kirjoitti jääkiekon pahimmasta vaarasta, päävammoista. Hän ei pelännyt tuollaisen kirjan aiheuttamaa vastakaikua vaikkapa National Hockey Leaguen taholta. Mitä yllämainittu saman yliopiston käynyt henkilö sanoisi.
Dryden oli tällä tavalla jääkiekon omatunto. Hän toi hillittyä humaanisuutta armottomaan ja väkivaltaiseen lajiin, josta hän välitti, ja jota hän rakasti yhtä paljon kuin muutkin.
Tuo pääkoppa, joka aina oli suunnittelemassa uutta, aina osasi analysoida ja esittää asian niin hyvin, pysähtyi perjantaina. Tuhansien ja taas tuhansien jo vanhemmiksi tulleitten idoli. Uniikki henkilö, ja ainutlaatuinen elämä.
Ja tuo asento, pitkä maalivahti rennosti nojaamassa mailaansa, tulee elämään ikuisesti.
Täällä Jouni Nieminen, Edmonton
X: @OnsideWithJouni
Facebook: Jouni Niemisen NHL
