Vaikka Huuhkajien EM-kisapaikka sai luulemaan muuta, eteenpäin ei ole menty. Suomi-futiksen tila on jossain surullisen ja säälittävän välimaastossa.
Bolton; Ajax, Anderlecht, Liverpool, Rosenborg; Kaiserslautern (87. Crystal Palace), Derby, Heerenveen, Mönchengladbach (66. Viking Stavanger); Ajax; Birmingham (79. Ipswich).
Jaa että mitäkö?
Siinä sen kokoonpanon pelaajien seurat, jolla Suomen jalkapallomaajoukkue voitti Serbia ja Montenegron 7.6.2003 Olympiastadionilla EM-karsintaottelussa maalein 3–0.
Celtic; FC Nordsjälland, NK Istra, Djurgården, FK Pardubice (73. Ilves); Sparta Praha, FC Nürnberg (72. Kaiserslautern), Rangers (78. Aberdeen), IK Sirius; FC Palermo (61. Minnesota), Hannover (78. HJK).
Siinä sen kokoonpanon pelaajien seurat, jolla Huuhkajat hävisi Maltalle 14.11.2025 Olympiastadionilla MM-karsintaottelussa maalein 0–1.
Vuoden 2003 ottelussa Suomen ”kultaista sukupolvea” valmentaneen Antti Muurisen yhdeksi ikimuistoiseksi lausahdukseksi jäi ”eteenpäin on menty”.
Onko?
Valioliigamiehiä vaihtopenkillä
Kirjoitin 2000-luvun alkuvuosina IS Veikkaajan Valioliiga-lehteen pääkirjoituksen. Muistelen, että otsikko olisi ollut ”Maajoukkue Valioliigasta”.
Voi olla, että aika kultaa muistot – kuten koko kyseistä aikakautta muistellessa.
Otsikko saattoi olla myös ”Maajoukkue Englannista”.
Tekstin pointti oli joka tapauksessa se, että Suomen jalkapallon A-maajoukkueen avauskokoonpanon olisi pystynyt valitsemaan Englannin kahden korkeimman sarjatason pelaajista. Vähintään valtaosa näistä olisi tullut Valioliigasta.
Niin, nuoriso. Luitte aivan oikein.
Sellainenkin aika oli.
Ja aivan varmasti oli niin, että parhaimmillaan kaikki Valioliigassa pelanneet suomalaispelaajat eivät mahtuneet Suomen maajoukkueen avauskokoonpanoon.
Vuosien 2000–2005 aikana seuraavat suomalaiset pelasivat Englannin Valioliigassa: Antti Niemi, Jussi Jääskeläinen, Peter Enckelman, Sami Hyypiä, Petri Pasanen, Hannu Tihinen, Aki Riihilahti, Simo Valakari, Joonas Kolkka, Teemu Tainio, Jari Litmanen, Mikael Forssell, Jonatan Johansson ja Shefki Kuqi. Lisäksi maajoukkuepelaajista ainakin Jarkko Wiss ja Petri Helin pelasivat toiseksi korkeimmalla sarjatasolla Stockportissa.
Edellinen Valioliigassa esiintynyt suomalainen on maalivahti Jussi Jääskeläinen, joka pelasi West Hamissa kaudella 2014–2015.
Mitä oikein tapahtui?
Joku siellä jo älähtää, että eri aikakausien vertailu on turhaa ja hyödytöntä.
Onko?
On totta, että ”jalkapallomaailma” on kokenut tämän vuosituhannen aikana valtavan mullistuksen.
Yksi suurimmista muutoksista on se, että seurat ja pelaaja-agentit ”löysivät” suuren Afrikan mantereen. Afrikasta on virrannut Euroopan huippusarjoihin valtava määrä pelaajia.
Voi olla, että kilpailu jokaisesta pelipaikasta huipulla on kovempaa kuin vuosituhannen vaihteessa.
Yhtä hyvin voi olla, että Suomi-pojan taso on pudonnut vuosituhannen alkuvuosista selvästi.
Pelaajien tason nousua tai laskua on vaikea mitata ja todentaa konkreettisesti.
Mutta usein vilkaisu kokoonpanoluetteloihin ja kentälle riittää.
Ne vilkaisut kertovat, että suomalaispelaaja on pudonnut lohduttoman kauas maailman huipulta.
Mitä oikein on tapahtunut?
Jalkapallon resurssit ja olosuhteet Suomessa ovat parantuneet merkittävästi 2000-luvun aikana. Tekonurmia on rakennettu joka kylään, hallejakin joka toiseen.
Silti viime vuosina suomalaisista on Euroopan huippusarjossa säännöllisesti pelannut vain maalivahti Lukas Hradecky.
Joel Pohjanpalo pelasi Saksan-vuosinaan 2013–2021 enemmän kakkostasolla kuin 1. Bundesliigassa. Turkin-kauden 2021–2022 jälkeen Pohjanpalo on pelannut pääasiassa Italian Serie B:ssä ja puolikkaan kauden Serie A:n Veneziassa.
Maalivahti Lucas Bergström on pelannut tällä kaudella kolmessa ottelussa Espanjan La Ligan Mallorcan maalilla.
Voi olla, että nykyinen suomalaispelaajan prototyyppi on teknisesti taitavampi pallonkäsittelijä kuin louhikkokosketuksestaan lähes brändin tehnyt Aki Riihilahti, kaikesta ja kaikista (jopa Espanjan topparista Carles Puyolista) läpi jyrännyt Shefki Kuqi tai luunkova toppari Hannu Tihinen, josta muistuu ensimmäisenä mieleen päätä koristanut suojus sekä häkellyttävä takavasaramaali Milanin verkkoon San Sirolla Mestarien liigassa syksyllä 2009.
On vaikea mennä sanomaan, onko nykysukupolven pelaajien asenne yhtä kova kuin esimerkiksi Keminmaan jäisillä kentillä kasvaneen Tihisen.
Mutta se on helppo sanoa, että 2020-luvun suomalaisfutaaja ei osaa pelata peliä.
Suomalainen “keksintö”
Mitä siis tapahtui?
2010-luvun alussa Suomen futispiirien kapealla huipulla syttyi lamppu.
Keksittiin, että jalkapallo on Suomessa niin sanottu varhaisen erikoistumisen laji. Eli laji, jota pitää alkaa harjoitella mahdollisimman paljon mahdollisimman nuorena.
Toistoja, toistoja, toistoja.
Termiin ”erikoistuminen” liittyi tietysti se, että jalkapalloa harjoitellaan kaikkien muiden lajien kustannuksella.
Toisin sanoen Suomessa hoksattiin, että hyväksi jalkapalloilijaksi voi tulla vain, jos harjoittelee jo mahdollisimman nuorena mahdollisimman paljon jalkapalloa, ja vain jalkapalloa.
Sitten Eerikkilästä alettiin julistaa tätä mullistavaa ajatusta.
Kävin itsekin Eerikkilässä tekemässä aiheesta ison jutun Urheilusanomiin.
Hävettää vieläkin.
Missään muualla maailmassa ei nimittäin ajatella samoin.
Päinvastoin. Kaikki maailmalla tehdyt tutkimukset osoittavat kiistatta, että useamman kuin yhden lajin harrastamisesta ainakin noin 15 ikävuoteen asti on urheilijalle hyötyä. Myös jalkapalloilijalle.
Sanoohan tämän järkikin.
Mutta suomalainen jalkapallotoimija ei ajattele maalaisjärjellä eikä usko muita. Ei nyt varsinkaan ulkomaalaisia.
Suomessa luullaan yhä, että täällä keksittiin jalkapallossa viisastenkivi, jota missään muualla maailmassa ei ole hoksattu.
Tulokset puhuvat puolestaan.
Noin 15 vuotta myöhemmin Suomi hävisi Olympiastadionilla Maltalle.
Maltalle.
Otteluhetkellä Malta oli jalkapallon maailman rankingissa sijalla 166.
Luokatonta puolustamista
Miksi Suomi hävisi Maltalle?
Kun päävalmentaja Jacob Friisiltä kysyttiin, hän vastasi, että Suomella oli huonoa tuuria.
Maalipaikkoja luotiin. Mutta viimeistely vähän ontui.
Vai niin.
Jos päävalmentaja ja jotkut pelaajatkin sanovat Maltalle kärsityn kotitappion jälkeen, että ”pelattiin ihan hyvin, mutta”, ollaan jossain toisessa todellisuudessa.
Sitä paitsi Suomi ei pelannut hyvin.
Suomi pelasi Maltaa vastaan melko lailla niin kuin läpi koko MM-karsintojen. Suomi pelasi, erityisesti puolusti, suorastaan luokattoman huonosti.
Jos ette usko minua, uskokaa huippuvalmentaja Toni Koskelaa.
Koskela toisteli Ylen studiossa toistelemasta päästyään, miten huonosti Suomi puolusti kaikilla eri tavoilla.
Seuraavassa muutama Ylen lähetyksestä poimittu Koskelan sitaatti Suomen pelaamisesta:
– Niitä hetkiä, mitä Suomi joutuu puolustamaan, puolustetaan tosi heikosti… Tuo kolmen keskikenttä: siinä ei ole pelaajaa, joka voittaa palloja tai pystyy puolustamaan edes tilaa… Keskikentän kolmikko huutaa pelaajia, joka voittavat kaksinkamppailuja ja pystyvät suojaamaan (puolustus)linjaa.
– Jos Suomi puolustaa näin, Suomi ei jatkossakaan tule voittamaan hirveän monta peliä, vaikka loisi tämän määrän maalipaikkoja. Puolustuspeli on edelleen hyvin hyvin vaatimattomalla tasolla, Koskela sanoi.
Hän huomautti, että virheitä tapahtuu liikaa niin yksilötasolla kuin joukkueen puolustamisessa.
– Suomen linjan edessä vaan pyörähdetään vapaaksi, kun puolustetaan täysin väärällä puolella pelaajaa. (Kaan) Kairinen puolustaa räikeästi väärältä puolelta… Näitä hetkiä on joka pelissä ihan ketä vastaan tahansa. Ja jos pannaan Hollanti tai Puola vastaan, niin on itsestään selvää, että tulee (takaisku)maaleja… Puolustaminen on pelistä toiseen yksilö- ja kollektiivitasolla lepsua.
– Tulee ihan liikaa isoja virheitä kuten (Maltan) maalissa, miten se lähtee liikkeelle. Siinä tapahtuu paljon ihmeellisiä asioita. On paljon yksittäisiä hetkiä, kun se ei vaan riitä, miten Suomi ja yksittäiset pelaajat puolustavat, Koskela analysoi.
Analyysi maalista oli tyly.
– Tietysti (Oiva) Jukkola ei ole laitapuolustaja… Suomi häviää (keskialueella) kakkospallon. Ja perusajatus on, että kun on avoin pallo, silloin puolustat selustaa etkä juokse eteenpäin vielä kun pallo on ilmassa. Mutta Jukkola menee eteenpäin. Sitten Kairinen ja (Ville) Koski molemmat blokkaavat laukausta, kun pitäisi pysyä isona ja peittää etunurkka. Mutta molemmat kääntävät selän laukaukselle, Koskela kertasi.
Ylen toinen asiantuntija Miika Nuutinen huomautti, että täysin vaarattomasta keskialueen tilanteesta syntyi muutamassa sekunnissa maali.
– Koska siinä on monta pientä virhettä. Maali symboloi myös Suomen pelaajamateriaalin ongelmallisuutta. Jukkola ei ole neljän linjan laitapuolustaja. Ohutta on, Nuutinen sanoi.
Maalitilanne näkyy Ylen jälkistudiossa ajassa 11.45-12.45.
Koskela myös huomautti, että Markku Kanervan päävalmentajakauden (2017–marraskuu 2024) jälkeen Suomen pelissä lähdettiin kehittämään erityisesti sitä, että Suomi ei puolustaisi pelkästään omassa ”boksissa”.
– Ei sen pitäisi sulkea pois sitä, että pystyy puolustamaan vähän ylempänä, jotta hyökkäykseen lähdöt eivät tapahdu niin kaukaa, ja silti pystyisi olemaan stabiili ja puolustamaan hyvin omaa maalia. Ei näiden pitäisi olla toisiaan pois sulkevia asioita, Koskela korosti.
“Toistuvia, räikeitä, alkeellisia virheitä”
Perkasin vielä erikseen tiettyjä toistuvia ongelmia Suomen pelaamisessa asiantuntijan kanssa. Kyseinen asiantuntija on valmentanut maajoukkuetasolla ja ulkomailla, mutta ei halua nimeään julkisuuteen.
– Esimerkiksi keskitystilanteissa tai kun vastustajalla on pallo laidalla, suomalaiset seuraavat palloa ja liukuvat maalin edessä liikaa pallon puolelle. Tällöin tärkeimmät maalintekoalueet (takaviistossa ja taka-alueella) jäävät vapaiksi. Tätä on tapahtunut paljon ihan joka pelissä.
– Kyse on toisteisista, räikeistä ja aivan alkeellisista virheistä puolustuspelaamisessa. On vaikea ymmärtää, että ammattipelaajat eivät saa niitä kuntoon. Jos osaaminen ei sitten riitä viimeistelyyn, sitä on jo vähän vaikeampi korjata.
Asiantuntijan mukaan Maltan maali oli seurausta siitä, miten Suomi toistuvasti pelaa.
– Yksi vastaan yksi -tilanteissa puolustusvirheitä tulee aivan järkyttävän paljon. Esimerkiksi se Maltan maali. Ensin Jukkola pelaa itsensä kaksi kertaa ulos. Sitten keskikenttä valuu puolustuslinjan syliin ja jättää liikaa tilaa cut-backille.
– Vastaavia taka-aluetilanteita löytyy paljon. Myös keskikenttä puolustaa tosi heikosti takaviistoja (valuu liikaa, hukkaa oman pelaajan ja jättää liikaa tilaa toiseen aaltoon), asiantuntijamme avaa.
Maajoukkue vai pubijengi?
Esimerkkejä ei tosiaan tarvitse kaukaa kaivaa.
Muutama vilkaisu Suomen MM-karsintaotteluihin riittää.
Yksi räikeimmistä esimerkeistä näkyy tällä ottelutallenteella ajassa 1.34.56 (kun ottelua on pelattu 66.16 minuuttia).
Kannattaa pysäyttää kuva tähän kohtaan.
Jos ei tietäisi, että valkopaitainen joukkue on Suomen A-maajoukkue, sitä voisi luulla pubijoukkueeksi. Huonosti menestyväksi sellaiseksi.
Mutta uskottava se on.
Kyseisessä kohdassa näkyy kymmenen Suomen tämän hetken parhaimmistoon kuuluvaa jalkapalloilijaa.
Näistä ainakin neljä on niin väärässä paikassa kuin nyt jalkapallokentällä väärässä paikassa voi olla, eivätkä selvästikään tiedä yhtään, mitä tässä pitäisi tehdä.
Samaan aikaan viidestä Maltan pelaajasta kaksi on unohdettu juuri asiantuntijamme mainitsemiin paikkoihin: taka-alueelle ja takaviistoon.
Maltan pelaaja numero 3 on käytännössä parhaassa maalipaikassa, jossa tässä tilanteessa voi olla. Yksikään Suomen pelaaja ei edes huomaa tätä.
Kaikissa karsintaotteluissa oli samanlaisia tilanteita. Vastustajat olivat usein yksin valtavassa vapaassa tilassa, kun Suomen pelaajat vain seurasivat palloa.
Miksi juuri puolustuspelaamisen ongelmat ovat erityisen huomionarvoisia?
Siksi, että puolustaminen on ”helpompaa” kuin hyökkääminen. Rikkominen on helpompaa kuin rakentaminen. Vastustajan tekemisen estäminen on helpompaa kuin luoda itse asioita.
Suomen tämän hetken suurin tähti Joel Pohjanpalo sanoi ennen Malta-ottelua Jacob Friisiin ja tämän sisään ajamiin pelitavallisiin asioihin liittyen suunnilleen niin, että jokainen pelaaja tietää tarkalleen, miten Suomi haluaa pelata ja mitä jokaisen pitää kentällä tehdä.
Jos näin on, se ei näy katsojille.
Riveluution opit unohtuivat
Suomi ei siis osaa enää edes puolustaa.
”Enää” siksi, että Markku Kanervan päävalmentajakaudella Suomi osasi.
”Riven” aikana Suomi voitti lähes aina, kun voitti, niin, että vastustaja jäi nollille. Hyvin usein 1–0.
Tällä ”Riveluutiolla” Huuhkajat pääsi kesän 2021 EM-kisoihin.
Pitkään ajateltiin, että kauan odotettu arvokisapaikka ”pelastaa” Suomen jalkapallon ja suorastaan räjäyttää Suomi-futiksen ennen näkemättömään kukoistukseen.
Ei pelastanut eikä räjäyttänyt.
Kävi päinvastoin. Siksi, koska ei ymmärretty, että kisoihin selviytynyt maajoukkue suoritti pitkään aivan äärirajoillaan ja sai raavittua viimeistä nyanssia myöten hiotulla, erittäin puolustavalla pelitavallaan juuri riittävät tulokset.
Alettiin vaatia, että seuraavaksi Suomen pitää voittaa pelejä ja edetä arvokisoihin hyökkäysvoittoisella pelillä. Sellaisessa ajatuksessa ei ole minkäänaista realismia.
EM-kisapaikka jopa enemmän vääristi todellisuutta ja sokaisi jalkapalloihmisiä luulemaan, että Suomi on oikea jalkapalloyhteiskunta, kuten kiihkofanit julistivat.
Suomi oli ja on kaukana siitä.
Pituuspotkuja vai pelin ymmärrystä?
Ja mitä tekemistä maajoukkueen puolustuspelaamisen virheillä on aiemmin mainittujen juniorivalmennuksen linjausten kanssa, niinkö?
Paljonkin.
Jos kerran on keksitty, että suomalaisten juniorien pitää pienestä pitäen käyttää valtava määrä aikaa jalkapallon harjoittelemiseen, mitä siellä harjoituksissa on opeteltu, jos vielä maajoukkuetasolla ei ymmärretä pelaamisesta edes alkeita?
No taitoa! Sitä paljon puhuttua yksilötaitoa. Mitä muuta?
Suomessa on ymmärretty jalkapallossa aivan väärin myös se, mitä on taito.
Suomessa luullaan, että taito on sitä, että pomputtelee palloa mahdollisimman monta kertaa kehon eri osilla tai tekee kovassa vauhdissa hengästyttävän hienoja driblauksia – ilman vastustajaa.
Suomessa on vuosikymmenten ajan järjestetty tekniikkakilpailuja ja järjestetään edelleen 8–13-vuotiaille. Kilpailun lajit ovat ponnauttelu, syöttö, pujottelu, kuljetus&laukaus ja pituuspotku.
Pituuspotku.
Palloliiton sivuilta löytyvissä tekniikkakilpailujen säännöissä on myös erikseen sanallinen ohje valmentajille, miten kutakin suoritusta tulisi opettaa.
Tätä on taito suomalaisessa jalkapalloyhteiskunnassa. Tekniikkaa. Ponnauttelua, pujottelua, pituuspotkua.
Muualla maailmassa ymmärretään, että taito on sitä, miten pelaat suhteessa vastustajaan.
Esimerkiksi sitä, miten puolustat yksi vastaan yksi -tilanteessa, miten sijoitut puolustaessasi pallollista tai pallotonta vastustajaa kentän eri osa-alueilla tai kun pallo on lähellä tai kaukana, miten viet vastustajalta tilan ja ajan pois, miten pakotat vastustajan sellaiseen paikkaan, jossa hän on omalle joukkueellesi vähiten vaarallinen, miten otat oikea-aikaisesti ja oikealla voimalla kontaktin vastustajaan riistääksesi pallon, ja niin edelleen ja niin edelleen.
Yksi vastaan yksi, kaksi vastaan kaksi, kolme vastaan kolme ja joukkue vastaan joukkue -pelaamisen taitoa.
Sijoittumista, pelinlukua, ennakointia. Tilan, ajan ja pelin ymmärtämistä.
Sama päinvastoin pallollisessa pelaamisessa ja hyökätessä.
Ja sama kaikille pelipaikoille erikseen.
Pelin havainnointi avainasemassa
Yksi viime aikojen suurimmista sensaatioista Euroopan jalkapallossa on Mjällby AIF:n voittama Ruotsin mestaruus.
Seuran kotipaikkakunta on pieni, noin 1500 asukkaan kalastajakylä. Myös joukkueen budjetti oli huomattavan pieni kilpakumppaneihin verrattuna.
Jokaisella tällaisella tuhkimotarinalla on taustansa.
Mjällbyn uroteon taustalta löytyy mies nimeltä Karl Marius Aksum.
Norjalainen Aksum on visuaalisen havainnoinnin tohtori. Hänet palkattiin Mjällbyn valmennustiimiin kaksi vuotta sitten.
Jalkapallovalmentaja Eero Laurilan Apu Aitioon kirjoittamassa jutussa Aksum valaisee pelitaitavuuden syvintä olemusta.
Aksum puhuu lakkaamatta skannaamisesta eli visuaalisesta havainnoinnista.
Kyse on siitä, että pelaajien pitää koko ajan kentällä ollessaan kerätä mahdollisimman paljon tietoa ympäristöstään. Tämä tapahtuu yksinkertaisesti päätä kääntelemällä.
Jutun mukaan Aksum on löytänyt todisteita siitä, että mitä enemmän tietoa pelaaja kerää, sitä paremmin tämä yleensä pelaa. Niinpä Mjällbyn treeneissä ei (tiettävästi) harjoitella ponnauttelua tai pituuspotkuja, vaan pään kääntelyä.
– Skannaamisen pitää olla automaattista. Siihen pitää suhtautua kuten tekniikkaan, esimerkiksi syöttämiseen. Pelaaja havaitsee, tekee päätöksen ja panee täytäntöön. Tämä on jokaisen jalkapallopeliteon pohja. Keräät tietoa, sitten päätät, mihin syötät ja lopulta toteutat, Aksum kertoo artikkelissa.
– Tutkimuksemme osoitti, miten tärkeää skannaaminen on syöttämisessä, tämä jatkaa.
Kyse on siitä, että pelaaja on aina valmis seuraavaan pelitekoon.
Mitä päävalmentaja voi tehdä?
On vaille vastausta jäävä ikuisuuskysymys ja ikuinen väittelyn aihe, missä vaiheessa ja miten paljon lapsille tai nuorille pitää alkaa opettaa pelitapaan liittyviä asioita.
Miten kauan pitää antaa lasten vain pelata ja pitää hauskaa?
Yleisesti tuntuu, että pelitapa-asioita aletaan opettaa liian aikaisin. Mutta kun katsoo Huuhkajien pelaamista, tulee kysyneeksi, onko niitä opetettu missään vaiheessa.
Toki mainituissa Huuhkajien puolustuspelaamisen ongelmissa kyse on vähintään yhtä paljon siitä, että yksilöt eivät ymmärrä peliä eivätkä osaa pelata peliä kuin siitä, että pelitavassa sinänsä olisi ongelmia.
Ei Jacob Friis varmasti ole ohjeistanut Suomen pelaajia seisomaan tumput suorina omassa boksissa tuijottamassa palloa.
Ne, jotka katsoivat esimerkiksi aiemmin mainitun kohdan Malta-ottelusta, voivat tehdä omat päätelmänsä ainakin siitä, miten paljon Suomessa on opetettu pelaajia skannaamaan ympäristöään.
Ehkä kaikessa onkin kyse juuri siitä, että yksilöille opetetaan lapsesta asti vääriä asioita. Vääränlaista (peli)taitoa.
Tähän viittaa sekin, että Suomella on jatkuvasti haasteita löytää edes pelaajia oikeille pelipaikoille. Moni pelaaja joutuu maajoukkueessa, kovimmissa mahdollisissa otteluissa, pelaamaan paikalla, joka ei ole kyseiselle pelaajalle luontainen.
Suomella ei ole enää yhtään kansainvälisen tason huippupelaajaa, kelvollisiakin vain vähän.
Siinä ei ole ulkomailta hätiin kutsutulla päävalmentajalla paljon tehtävissä.
Miten lapset saadaan oppimaan?
En voi väittää, että olisin omalla valmentamisellani millään tavalla kehittänyt Suomen jalkapalloilua tai edellä mainitsemiani asioita.
Suutarin on parempi pysyä lestissään ja toimittajan näppäimistönsä ääressä. Sillä tavalla voi parhaimmillaan joskus saada jotakin muutosta aikaiseksi.
Silti vielä lyhyt omakohtainen kokemus, jos sallitte ja jaksatte.
Oma ”valmennus”kokemukseni jalkapallosta on noin vuoden mittainen.
Alkuvuonna 2024 tuolloin 9-vuotias poikani halusi aloittaa jalkapallon pelaamisen. Tietysti heti ensimmäisissä harjoituksissa joukkueenjohtaja kysyi lajitaustastani ja haluaisinko liittyä joukkueen valmennusrinkiin.
Näinhän tämä Suomessa menee.
Valmennuskokemusta ei ollut yhtään. Katselin parit treenit ja totesin, että ehkä kahden A-nuorten divarikauden pohjilla voisi olla ainakin jotain annettavaa näille innokkaille pojille.
Pian olin Palloliiton järjestämässä aloittelevien valmentajien koulutuksessa. Kahden päivän aikana käytiin läpi niin paljon asioita, etten muista enää murto-osaakaan.
Kuulimme ja näimme paljon esimerkkejä erilaisista harjoitusmuodoista. Rondoista, drilleistä, avoimista, puoliavoimista ja suljetuista harjoitteista, aaltopeleistä ja mitä niitä nyt oli. Nähtiin paljon esimerkkejä erilaisista harjoitteista, ja pienryhmissä sellaisia myös suunniteltiin ja esiteltiin kentällä kouluttajalle.
Karl Marius Aksum muuten sanoi Apu Aition artikkelissa näin:
– Emme koskaan tee eristettyjä harjoitteita, esimerkiksi valmiiksi määrättyjä syöttödrillejä, emme koskaan harjoittele rondoja (höyniä), emme koskaan tee yleisiä pallonhallintapelejä.
Ok, pitää muistaa, että Aksum puhuu aikuisten pääsarjajoukkueesta.
Meidän koulutuksessamme opeteltiin suunittelemaan yksittäinen harjoitus, viikko ja (kuu)kausi noin 10-vuotiaille.
Yhden kalvon muistan yhä. Siinä luki: innostu, innosta, kannusta. Siitä otin kuvan.
Palasin intoa ja tietoa puhkuen harjoituksiin. Parin päivän päästä havahduin. Valmentajakurssilla ei ollut puhuttu sanaakaan valmentamisesta.
Siis siitä, miten valmennan hyvin (paitsi että innostan ja kannustan) ja miten saan lapset oppimaan asioita. Siis pedagogisista tai psykologisista asioista.
Joitakin uusia harjoitteita kokeilimme, mutta aika pian lapsista näki tai nämä sanoivat suoraan, etteivät nyt oikein tajua tätä hommaa.
En saanut poikia ymmärtämään ja oppimaan. En osannut (vieläkään) valmentaa.
Sen opin itse vuoden aikana, että ohjeet kannattaa pitää mahdollisimman lyhyinä ja yksinkertaisina. Jos yritti antaa kaksi ohjetta kerralla, vuorenvarmasti ainakin toinen meni täysin ohi.
Käytännössä kaikki isä- ja äitivalmentajat kamppailevat saman asian kanssa. Miten saada lapset a) kuuntelemaan b) ymmärtämään c) edes yrittämään toteuttaa sitä, minkä he kuulivat ja toivottavasti ymmärsivät.
Tähän juniorivalmentajia pitäisi kouluttaa.
Ja siihen, miten opetetaan lapsia havainnoimaan peliä.
Yksi haaste oli se, että osalla lapsista liikunnallinen taso ja oman vartalon hallinta on sitä luokkaa, että kaikki keskittyminen menee pystyssä pysymiseen. Mutta se on ihan toinen juttu.
Yhden onnistumisen elämyksen koin. Joukkueellamme oli sivurajaheitto tai kulmapotku, ja vinkkasin yhdelle pelaajalle kentälle: “Pekka, ota yksi askel taaksepäin.” Pekka otti, ja pallo tuli hänelle tyhjään tilaan, josta Pekan oli helppo laukoa pallo maaliin.
Pelin jälkeen kysyin Pekalta, hoksasiko tämä, mistä oli kyse. Kuulemma hoksasi.
Tilan, ajan ja etäisyyksien ymmärtämisestä. Ennakoinnista. Pelin lukemisesta. Ei mistään teknisestä kikasta.
Ne tietävät enemmän kuin me
Vuoden mittaan myös Suomen A-maajoukkue pelasi useita otteluita. Takkiin tuli vuoroin Walesilta, Portugalilta, Kreikalta ja Englannilta.
Monesti näitä murheellisia otteluita seuranneissa harjoituksissa totesin muille valmentajille, että melko pitkä ja kivinen tie näyttää olevan edessä. Tai, suoraan sanoen, aivan toivoton urakka.
Jos siis ajatellaan Suomen jalkapallon tason nostamista. Tärkeintä meille toki oli lasten liikkumisen ilo.
Ainakin piti olla.
Kauden mittaan yksi joukkueemme valmentajista, jolla oli paljon minua enemmän valmennuskokemusta, alkoi toistuvasti inttää, että pojille pitäisi alkaa opettaa pelitapaa. Siis niille 10-vuotiaille, jotka usein kaatuivat, kun palloa piti potkaista tai se tuli päin.
Kerran päävalmentaja perui illan harjoitukset iltapäivällä. Syy oli se, että päivän aikana oli tullut paljon poissaoloilmoituksia, eivätkä hänen suunnittelemansa harjoitukset olisi sellaisenaan enää onnistuneet, eikä hänellä ollut aikaa suunnitella uusia.
Yritin sanoa, että eivät pojat tiedä, millaiset harjoitukset oli alun perin suunniteltu eivätkä he edes ymmärrä, onko treenit suunniteltu hyvin vai ei. Sanoin myös, että voihan siellä vaikka ”vain” pelata.
Osa pojista meni kentälle ja pelasi koko vuoron ajan.
Oli kuulemma kauden kivoimmat treenit.
Suomen futisväki ottaa futiksen jotenkin liian vakavasti.
Yhden kauden jälkeen tajusin, että ehkä futisvalmennus ei sittenkään ollut minua varten.
Vuori vaikutti jokaiselta sivultaan liian korkealta ja jyrkältä kiivettäväksi.
En siis voi sanoa siinä tarkoituksessa kuin yleensä sanotaan ”tehkää itte paremmin”.
Mutta tehkää nyt joku jossain jotain paremmin.
Menkää ulkomaille, katsokaa, kysykää – havainnoikaa – mitä siellä tehdään.
Ja uskokaa, että ne tietävät futiksesta enemmän kuin me. Sitten tuokaa oppeja Suomi-futikseen ja soveltakaa niitä meidän oloihimme ja kykyihimme sopiviksi.
Muuten Suomen jalkapalloilu vajoaa lopullisesti maltojen tasolle.
Harri Pirinen
