Miesten mäkihypyn maailmancup kausi alkoi Lillehammerissa. Suomalaisittain mikään ei ole muuttunut viime kaudesta, ei mikään.
Karsinta on yhä suomalaisille se kovin kisa, siitä jos päästään 50 parhaan kisaan pääsevän joukkoon, niin ollaan jo venytty.
Antti Aalto on yhä ainoa suomalainen, joka pääsee edes toiselle kierrokselle. Hänkin jää yhä reilusti yli 10 metriä kärjelle ja sijat ovat ne totutut 20-30 välissä.
On pakko kysyä, miksi suomalaiset miehet eivät kehity. Tällä linjalla on jatkettu jo vuosia, kyllä siinä ajassa harjoitusten olisi pitänyt näkyä
Viron Artti Aigro tuli aikanaan raakileena harjoittelemaan suomalaisten kanssa. Hän oli noviisi, mutta harjoitteli kovaa. Nyt suomalaiset ovat noviiseja hänen rinnallaan.
Pitääkö nyt ensimmäisen maailmancupin osakisan jälkeen vetää näin kovia johtopäätöksiä? Pitää kun mikään ei ole muuttunut.
Juuri tällä kaudella olisi ollut mahdollisuus murtautua lähemmäs maailman kärkeä, kun pukusäännöt muuttuivat pieniä maita suosiviksi. Sellaiseksi Suomi on mäkimaailmassa vajonnut.
Mutta kun ei, niin ei. Kesän ja lumitulosten perusteella suomalaisia mäkimiehiä pääsee Milano-Cortina olympialaisiin vain sen vuoksi, että sekajoukkuekisassa naiset ovat niin hyviä.
Heta Hirvosen sensaatiomainen kymmenes sija Lillehammerissa kertoo siitä, että kyllä suomalainenkin voi mäkihypyssä pärjätä, jos tekee oikeita asioita. Yhdistetyn erikoisnainen on panostanut tähän kauteen juuri mäkihyppyyn, koska naisten yhdistetty ei kelvannut olympialajiksi.
Nyt Hirvonen on jopa naisten mäkimaajoukkueen ykköshyppääjä.
Siinä on Vilho Palosaarelle ja Kasperi Valtolle esimerkki siitä, että kun tekee harjoituksissa oikeita asioita, voi suomalainenkin nousta mäkihypyn maailman huipulle.
Muistan ajan, kun en edes ehtinyt haastatella mäkimontussa kymmenen parhaan joukkoon sijoittunutta hyppääjää, kun kaikki aika meni suomalaisten podium-miesten haastatteluun. Palaako tämä aika koskaan?
Jari Porttila
