Jim Robson oli yksi National Hockey Leaguen legendaarisimmista radio- ja TV-selostajista. Yksi aivan kaikkien aikojen parhaista. Vancouver Canucksin alkuperäinen ääni, jonka sanat, ja tyyli maalata kuvia NHL-hallien sisältä jäävät elämään ikuisesti. Tässä vaatimaton kunnianosoitus viime maanantaina poisnukkuneelle miehelle, joka tuli aina valmiina selostamaan, jonka tyyli kosketti monia, ja jonka mukana meni todella monen NHL-seuraajan nuoruus.
“Hän tulee pelaamaan vaikka kainalosauvoilla! Ja hän tulee pelaamaan Madison Square Gardenissa tiistai-iltana!”
Vancouver Canucksin seurahistorian kuuluisin selostuspätkä on helppoa löytää. Seura on ollut olemassa syksystä 1970 lähtien, kolme kertaa Stanley Cupin finaalissa, mutta yksi selostus on ylitse muiden.
Game 6, vuoden 1994 Stanley Cupin finaali. Vancouverin vanha Pacific Coliseum. Pelattiin aivan ottelun viimeisiä hetkiä. Yleisö riehui täysin hulluna. Vancouver Canucks johti maalein 4-1, mikä tiesi sitä, että kaiken ratkaiseva Game 7 pelattaisiin muutamaa päivää myöhemmin legendaarisessa Madison Square Gardenissa.
New York Rangersin kapteeni Mark Messier oli viimeisillä hetkillä lyönyt kiekottoman Canucksin Trevor Lindenin poikittaisella jäähän. Linden oli yrittämässä päästä polvillaan ryömien vaihtoon kohti omaa penkkiä, kun Messier löi ohimennessään vielä kerran. Ei tietoakaan jäähystä. Tai kahdesta. Mutta selostaja Jim Robsonin ääni kertoi tuolla hetkellä Canucksin kapteenin sisusta ja lannistumattomasta asenteesta.
“He will play”, sanoi Robson lähes huutaen. Ja korotti ääntään. “You know he will play! He will play on crutches! He will play! And he will play at Madison Square Garden Tuesday night!”
Trevor Linden pelasi sinä tiistaina Madison Square Gardenissa. Jim Robson oli oikeassa. Kuten kaikki tiesivät, hän pelasi. Hän teki Canucksin molemmat kaksi maalia siinä seitsemännessä pelissä, jonka Rangers lopulta voitti.
Vasta myöhemmin saimme tietää, miten loukkaantuneena Trevor Linden pelasi. Hän pelasi viimeiset neljä finaaliottelua muutama kylkiluu murtuneena, ja kylkiluiden rustoliitos repeytyneenä. Canucksin hyökkääjä Cliff Ronning kertoi toimittajille, miten muut pelaajat kuulivat kapteeninsa huutavan tuskasta, kun pistosta laitettiin hänen rintakehäänsä ennen pelejä.
Ja sitten Linden palasi koppiin kannustamaan joukkuettaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän ei tiennyt muitten kuulleen tuskanhuudot käytävän päästä. Tuollaisen jälkeen ei kukaan muukaan keksi tekosyytä jättää pelaamatta vaivoista huolimatta. Vaikka me ulkopuoliset kuulimme asioitten todellisen laidan vasta myöhemmin, Jim Robsonin selostus kuvasi tilanteen täydellisesti.
“A Special hello..”
Jim Robson aloitti jokaisen selostuksensa lähettämällä erikoisviestin kuuntelijoile, ja katsojille, jotka syystä tai toisesta eivät päässeet katsomaan ottelua livenä.
“A special hello to hospital patients and shut-ins, the pensioners, the blind, and all the people who can`t get out to games but enjoy the hockey broadcasts.”
Tämä oli yksi hänen tavaramerkeistään, josta hän ei luopunut. Kun hän pääsi selostamaan koko Kanadan läpi kuultavia ja katsottavia Hockey Night in Canada-otteluja, pääkonttorilta Torontosta yritettiin saada hänet lopettamaan tämän tervehdyksen tekeminen. Sitä sanottiin amatöörimäiseksi. Ei sopivaksi kallisarvoisen kansallisen lähetyksen alkuun.
Robson ei suostunut.
Kuuntelijat arvostivat tätä tervehdystä. Kerran Pacific Coliseumille tuli käsin kirjoitettu kiitosviesti Brittiläisen Kolumbian keskusvankilan vangilta. – Kiitos, kun muistatte meitä, siinä luki – Me odotamme aina tervehdystäsi. Ja kun se tulee, me koputamme kaltereita peltimukeillamme.
Viestin oli lähettänyt tuttu mies. Kaltereita peltimukillaan koputtanut oli Tom Scallen. Vancouver Canucksin ensimmäinen omistaja, joka lähetettiin tiilenpäitä lukemaan talousrikosten takia. Silti innokas Canucks-fani ja kuuntelija kaltereitten takaakin.
Yli 2,000 ottelua
Jim Robson selosti yli kaksi tuhatta NHL-ottelua radioon ja televisioon, alkaen syksyllä 1970, ja viimeisen kerran 14. huhtikuuta, vuonna 1999. Hän oli vaatimaton mies, joka ei tehnyt numeroa viimeisestä selostuksestaan. Kukaan ei tiennyt, että hän oli päättänyt sen jäävän viimeiseksi jo etukäteen.
Hän selosti useita muitakin huippuhetkiä tuon Trevor Lindenin Game 6 selostuksen lisäksi. Greg Adamsin jatkoaikamaali saman kevään semifinaalissa. Pavel Buren yksinläpiajomaali Calgaryä vastaan. Bob Nystromin jatkoaikamaali Stanley Cupin finaalissa vuonna 1980. Ja paljon muita.
Greg Adams teki ratkaisevan maalin toisella jatkoajalla Toronto Maple Leafsiä vastaan, Felix Potvinin taakse kevään 1994 semifinaalissa. Sen ansiosta Canucks eteni Stanley Cupin finaaliin toisen kerran historiansa aikana. Suuri hetki Canucksin seurahistoriassa, jonka Jim Robson kuvasi unohtumattomalla tavalla.
Robson on myöhemmin sanonut, ettei hän ollut tyytyväinen tuohon selostukseensa. Hän ei ollut ylpeä siitä. Hän katui sitä, että tuli maininneeksi Greg Adamsin nimen kolmeen kertaan, kun ei keksinyt mitään muutakaan. Hän oli niin perfektionisti. Kaikkien muitten mielestä “Long shot, Potvin had trouble with it! Adams shoots, scores! GREG ADAMS! GREG ADAMS! Adams gets the winner! 14 seconds in the second overtime” oli täydellinen.
Nuo selostukset, ja Robsonin tyyli kuvata tapahtumia jäähallin sisällä olivat sama kuin NHL-jääkiekko lukemattomille seuraajille, tämän kirjoittaja mukaanlukien. Viime viikolla sosiaalinen media täyttyi kunnianosoituksista ja haikeista muisteluista. Vancouverin sporttiradio (Sportsnet 650) omisti periaatteessa koko päivän tarinoille. Terapeuttinen palvelu ihmisille, joille Jim Robsonin ääni oli niin tärkeä.
Tuhat ja yksi tarinaa tämän legendan vaatimattomasta luonteesta. Miten hänet tunnettiin aivan loppuun saakka kadulla, ja miten hän aina ystävällisesti pysähtyi juttelemaan kenen kanssa tahansa. Selostajan urasta haaveileva koulupoika lähetti Robsonille kirjeen kysyäkseen neuvoja – Mr. Robson kutsui opiskelijan kotiinsa kuulemaan asiasta kunnolla. Eikä tämä ollut ainoa vastaava tapaus.
Jim Robson oli lukemattomien nuorten selostajien esikuva, idoli ja mentori. Hän muisti jokaikisen nimen, ja auttoi kaikkia. Uskomaton perintö legendalta. Hän eli 91-vuotiaaksi, oli mukana kavereittensa fantasialiigassa loppuun saakka.
Juuri oikea ääni. Oikea tapa kertoa pelistä. Hän oli Vancouver Canucksin hoviselostaja, joka silti ei koskaan vetänyt kotiinpäin. Hänen erityislahjansa oli pystyä kuvaamaan tapahtumat sellaiselle, joka ei itse päässyt katsomaan. Yksinkertaisella tavalla. Työkaverit kutsuivat häntä perfektionistiksi. Hän valmistautui jokaiseen peliin tuntikausia, tutki kaikki mahdolliset tiedot, haastatteli ja tapasi pelaajia aamujäillä.
Hänellä oli huumorintajua. Täysin omaperäistä huumorintajua. Kerran, vuonna 1972, syttyi hirvittävä joukkotappelu Philadelphia Flyersin ja Vancouver Canucksin välillä. Fanit yrittivät lyödä pelaajia pleksin yli. Jim selosti useamman tappelun peräkkäin, ja lopulta veti henkeä kaiken hulluuden keskellä. Sitten hän sanoi: “Peace on Earth, goodwill towards men”.
Pelaajat, valmentajat, ja kaikki NHL:n insiderit kunnioittivat Jim Robsonia. Hän muisti vielä yhdeksänkymppisenä jokaisen ketjun ja pakkiparin 40 vuotta aikaisemmin pelatuista playoffeista. Vaatimaton herrasmies. Paras alallaan.
Nykyisin ESPNn analyytikkona TV-lähetyksissä toimiva entinen NHL-pelaaja Ray Ferraro syntyi ja kasvoi Brittiläisessä Kolumbiassa, Canucks-kiekon vaikutusalueella. Ray ilmoitti twitterissä saaneensa vain noin vuosi sitten postissa paketin Jim Robsonilta. Se sisälsi Jimin säilyttämät käsinkirjoitetut muistiinpanot Ferraron ensimmäiseltä täydeltä NHL-kaudelta 1985-86, ottelusta Vancouveria vastaan, jossa Ray oli tehnyt maalin. Robson oli ajatellut, että Ray Ferraro varmaankin haluaisi tuollaisen muiston.
On olemassa selostajia, joitten ääni on kuin tietyn elämämme osan taustamusiikkia. Selostusta, jota pihoilla ja ulkojäillä pelaavat kuulevat selostavat mielessään pelatessaan. Selostajia, joitten intohimo ja rakkaus peliä kohtaan tulee selvästi läpi heidän äänessään. Selostajia, joitten ääni saa kylmät väreet kulkemaan niskassa vuosikymmeniä jälkeenpäinkin.
Jim Robson oli kaikkea tätä. Radioselostajan taustansa takia hän selosti samalla tavalla myös TV:ssä. Kun hän selosti, pienen radionkin vieressä tuntui kuin olisi ollut sisällä hallissa katsomassa peliä. Hänen selostuksessaan oli sekoitus jännityksen luomista, hänelle tyypillistä vaatimattomuutta, ja kykyä kuvailla tilanteet yksityiskohtaisesti. Robsonilla oli erityistaito, ikäänkuin ylimääräisiä vaihteita koneessaan, jotka hän veti päälle kaikkein ikonisimmilla hetkillä. Sitä ei kaikilla ole.
Jim Robsonista sanottiin, että hän oli niin täysin uppoutunut välittämään itse pelistä, ettei hänellä ollut mielenkiintoa itseensä kohdistunutta kuuluisuutta kohtaan. Hän ei välittänyt mistään sellaisesta. Tarkkuus merkitsi hänelle enemmän kuin värikäs tyyli.
Suomalaiset kaverini näkivät Robsonin vain kaksi viikkoa sitten, kun hänet esiteltiin yleisölle Vancouverissa kesken pelin. Legenda sai tietenkin ansaitsemansa standing ovationin. Vain kolme päivää ennen poismenoaan hän oli vielä isännöinyt lounaan ystävilleen. Hän kutsui kaveriporukkaansa ylpeästi nimellä “Fairly OId Boys Olympic Men`s Hockey Pool”.
Vancouverin Rogers Arenan pressbox on nimetty Jim Robsonin kunniaksi. Kaupungin lähellä on katu “Jim Robson Way”. Hänet on aateloitu Hockey Hall of Fameen. Nyt jäämme odottamaan, millaisen kunnianosoituksen Canucks järjestää, kun ensimmäinen kotiottelu taas pelataan olympialaisten jälkeen. On äärettömän harvinaista, että joku median jäsenistä on kaupungissa, ja oikeastaan koko “maassa” (tässä tapauksessa Brittiläinen Kolumbia) yhtä tärkeä ja yhtä kuuluisa, tai jopa tärkeämpi ja kuuluisampi kuin pelaajat ovat. Jim Robson selvästi oli, ja tulee aina olemaan.
Ja vielä, jos sallitaan allekirjoittaneen henkilökohtaiset muistot.
Jim Robson oli minulle ensimmäinen ja lopulta paras NHL-selostaja. Paljon muistoja hänen äänestään teininä Vancouverin sateisina iltoina, kelloradiostani, ja autoradioista ajellessamme jonnekin 1960-luvun Amerikan autoilla. Näin kerran Pacific Coliseumin käytävällä suunnilleen vuonna 1981. Olin juuri ihmettelemässä, miten pienikokoinen Tiger Williams oli, kun paikalle tuli puku päällään ystävällinen mies, jonka tuttu ääni paljasti heti, kuka hän oli. En ujouttani uskaltanut mennä morjestamaan.
Otin vahingon takaisin vuoden 2011 Stanley Cupin finaalin aikoihin Rogers Arenan uumenissa. Kaikki tuntuivat pysähtyvän juttelemaan hetken tämän ystävällisen vanhan miehen kanssa. Sillä kertaa en enää ujostellut. Hän ei olisi voinut olla positiivisempi eikä ystävällisempi.
Ja vielä yksi tarina. Kerran työelämässä pomokseni tuli alunperin Vancouverista tullut mies. Piti jotenkin löytää yhteinen sävel, rikkoa jäätä tämän kaverin kanssa, vaikka en tiennyt hänestä muuta kuin kotikaupungin. Eteen tuli jokseenkin mahdoton työtehtävä. Sanoin, että me tulemme tekemään sen. Vaikka kainalosauvojen kanssa! Uuden pomoni silmät kirkastuivat, ja hän “selosti” tilanteen loppuun. Näin rikotaan jää, ja päästään juttuun jääkiekon kotimaassa.
Jääkiekko menetti todellisen legendan.
Kiitos Mr. Jim Robson.
Täällä Jouni Nieminen, Prince Albert, Saskatchewan (Jim Robsonin syntymäkaupunki)
X: @OnsideWithJouni
Facebook: Jouni Niemisen NHL
Lähteet tälle vaatimattomalle muistokirjoitukselle: The Province, sekalainen kokoelma Vancouverin mediaa.
