Rajuista kivuista huolimatta Matias Knuuti pelasi salibandyn liiganousun ratkaisseen pelin loppuun asti. Sitten kipu oli viedä tajun.
JYVÄSKYLÄ. Salibandyn pelaaja Matias Knuuti pääsi viime lauantaina toteuttamaan yhden suuren unelmansa. Knuuti, 21, nosti Inssi-Divarin voittopystin kasvattajaseuransa O2-Jyväskylän paidassa loppuunmyydyllä Monitoimitalolla 1150 katsojan edessä.
Tuo hetki konkretisoi sen, että O2-Jyväskylä oli noussut F-liigaan. Mutta oli suoranainen ihme, että Knuuti oli tuolla hetkellä edes jalkeilla.
Superfinaaliksi nimetyn ratkaisevan nousukarsintaottelun kolmatta erää oli pelattu noin 11 minuuttia, kun Porin Karhujen hyökkääjän Tomi Jerkun maila osui Knuutia arimpaan mahdolliseen paikkaan – kiveksille.
– Se oli ihan peruspelitilanne. Lähdin peittämään laukausta, ja olin aika lähellä laukojaa. Laukauksen saatossa hänen mailansa osui suoraan arkaan paikkaan. Tunsin heti, että nyt vähän napsahti, Knuuti kertaa tilannetta Atleetille.
– Kova kipu ei kuitenkaan tullut saman tien. Maalivahtimme Miro Tuomala liimasi vedon, ja lähdin juoksemaan ylöspäin. Parin sekunnin päästä tulin vaihtoon. Muistan, että siinä kohdassa kipu löi kanveesiin ja ajattelin, että mitä tässä tapahtui, Knuuti sanoo.
Knuuti makoili O2:n vaihtoalueella jonkin aikaa ja meinasi jättää pelin kesken. Hän oli pelaamatta noin kuusi minuuttia.
– Sitten jotenkin, en oikein ymmärrä miten, menin vielä kentälle. Pelasin ehkä kolme vaihtoa.
– Kun nousin ylös lattialta ja kipu vähän helpotti, mietin, kannattaako mennä enää kentälle. Sitten joku tuli vaihtoon ja Markkasen Jami sanoi, että “Makku kentälle”, ja hyppäsin askiin. Pystyin pelaamaan loppuun, eikä kipua tuntunut pelatessa. Olikohan siinä niin kovat adrenaliinit päällä, Knuuti miettii.
Käsistä lähti tunto kivun takia
Kun voittoseremoniat olivat ohi ja Knuuti oli käynyt huudattamassa kotiyleisöä pokaalin kanssa, iski valtava tuska, täysin sietämätön kipu.
– Siihen asti jotenkin ajattelin, että onhan noita iskuja tullut aiemminkin, ja että kai se kipu siitä lähtee. Mutta tällä kertaa ei lähtenyt, vaan alkoi aika nopeasti pahentua.
Muutama joukkuekaveri kävi juhlahumun keskellä kysymässä polviinsa nojailleelta Knuutilta, onko tällä kaikki hyvin. Ei ollut.
– Sanoin, että jotain on vialla. Kun tarkistin tilanteen kopissa, ei ollut epäilystäkään siitä, että nyt lähdetään päivystykseen ja aika kiireellä.
Kun muu joukkue lähti juhlimaan Jyväskylän yöhön, Knuuti lähti sairaalaan.
– Pystyin vaihtamaan vähän takkia ja verkkaria päälle, ja äiti lähti viemään minua koti sairaalaa. Jo automatkalla kipu alkoi olla sellainen, että luulin, että kohta menee taju, hän kertoo.
– Sitä kipua on oikeastaan aika mahdoton kuvailla. Jos sellaista ei ole käynyt itselle, ei osaa ajatella, millainen se kipu on. Päivystyksessä odotellessakin tuntui koko ajan, että taju lähtee ja kummastakin kädestä hävisi tunto. Siinä oli varmaan vähän shokkireaktio päällä, Knuuti arvelee.
Ensin kauhea, sitten helpottava uutinen
Knuuti oli päivystyksen kiireellisyysjärjestyksessä kärkipäässä ja pääsi melko pian tutkittavaksi. Ensidiagnoosi oli raju.
Pelkästään seuraavan virkkeen lukeminen saa monet irvistämään tuskasta.
– Vasen kivekseni oli haljennut. Se oli myös vuotanut verta kivespussin sisälle, aika paljonkin. Ultrassa ei tarkkaan näkynyt, kuinka vakava vaurio on. Sitten lähdettiin leikkaukseen katsomaan, pystyykö kivestä pelastamaan. Siitä ei ollut varmuutta, Knuuti kertaa kauhunhetkiään.
Knuuti leikattiin puolen yön jälkeen – samaan aikaan muun joukkueen nousujuhlat olivat villeimmillään.
– Kun heräsin nukutuksesta, minulle kerrottiin, että kives oli pystytty pelastamaan. Eli saan jatkaa normaaliin tyyliin kahdella kiveksellä, hän kertoo helpottavasta uutisesta.
Knuuti vietti sairaalassa kaksi yötä.
– Jälkimmäinen yö oli vähän varotoimenpide. Jos kipu olisi yltynyt tai olisi tullut jotain muuta, oli turvallisempi olla siellä, kun oli ammattilaiset lähellä. Mutta ei ollut mitään ongelmia. Maanantaiaamuna pääsin kotiin.
– Kaikki on tai ainakin tulee olemaan ihan kunnossa. Kaiken pitäisi palautua normaaliksi, eikä pitäisi jäädä mitään merkkejä siitä, että on käynyt näin. Tikit ovat vielä pari viikkoa, ja sen ajan sain liikuntakieltoa. Nyt pystyn jo kävelemään aika normaalisti, Knuuti sanoi Atleetille torstaina.
Kipu lamaannutti, saavutus hymyilytti
Knuuti kertoo, että hänen tunnelmansa sairaalassa olivat hyvin erikoiset.
– Ei voi kieltää, etteikö olisi harmittanut ihan älyttömästi, etten voinut olla jätkien kanssa pelin jälkeen ja lähteä juhlimaan joukkueen kanssa, hän kertoo.
– Mutta se oli käsittämätön tunne, jota en oikein osaa kuvailla. Taju meinasi lähteä kivusta, mutta kun katsoin kaulassani olevaa mitalia, hymyilin. Jos alkoi olla mieli vähän maassa tai en saanut nukuttua, ajattelin sitä, mitä olimme joukkueen kanssa tehneet ja saavuttaneet. Sillä sain hymyn kasvoille.
Tavallaan Knuutikin pääsi osalliseksi nousujuhlista.
– Sain ihan älyttömästi tsemppiviestejä ympäri Suomea. Ja pidin yhteyttä jätkiin sinne juhliin ja katselin juhlakuvia. Sekin toi hyvää mieltä.
– Ja enköhän minäkin pääse vielä juhlimaan ja viettämään aikaa jätkien kanssa. Juhlahommat jatkuvat vielä, ja pääsiäinen on tässä hyvään saumaan, Knuuti veistelee.
Alasuojat käyttöön
Jatkossa Knuuti aikoo käyttää pelatessaan alasuojia.
– Kyllä minä näin olen suunnitellut. Oli tämä sen verran järkyttävä kokemus. Ehkä on parempi olla suojat, että jos vielä joskus kopsahtaa, ei kävisi tällaista. Vaikka nämä ovat harvinaisia tapauksia, kaikkea voi sattua.
– Ja nyt tiedän, miten kipeää se tekee. Moni on kysynyt asiasta, ja kun olen kertonut, mitä tapahtui, moni on ruvennut irvistelemään. Jollain tapaa sen kivun ehkä osaa kuvitella, mutta ei sitten kuitenkaan voi tietää, millainen tilanne se on, kun alakerrassa on jotain rikki, Knuui sanoo.
Ne seuraavatkin pelinsä, alasuojien kanssa, Knuuti pelaa O2-Jyväskylän paidassa. Hänen 1+1-vuotinen jatkosopimuksensa julkistettiin keskiviikkona.
Knuuti on ehtinyt pelata “Amppareissa” divaria jo viidellä kaudella 111 pelin verran. Tehoja on syntynyt puolustajalle komeat 48+39=87. Hän on pelannut myös nuorten maajoukkueessa.
– Onhan tämä ihan älyttömän hienoa. Vuosi sitten, kun Happee ei saanut liigalisenssiä, minua pyydettiin mukaan tähän projektiin eli nostamaan Jyväskylään uutta liigajoukkuetta. Tämä oli tilaisuus, jollaista moni ei saa. Että pääsee omassa kasvattajaseurassaan, divarin historian parhaalla joukkueella, taistelemaan liigapaikasta, Knuuti makustelee.
– On aivan älyttömän kiitollinen fiilis, että saimme tuollaisen projektin kasaan ja tällaisen päätöksen. Kun tuollaista saavuttaa pitkältä ajalta tutulla porukalla, kyllä siinä haluaa jatkaa. Ja minusta tuntuu, että nousu on tietyllä tavalla vain välietappi. Nyt olemme siellä, missä halusimme, ja suunta on vain ylöspäin, Knuuti uskoo.
Harri Pirinen
