Pesäpallossa on kohkattu tällä kaudella vuoronvaihtojen mittaamisesta jopa enemmän kuin mistään muusta. Mutta miksi? Ja mitä asialle pitäisi oikein tehdä?
Säännöt ovat jo pitkään määritelleet, että sisävuorosta ulkovuoroon vaihtamiseen (tai päinvastoin) saa kulua noin minuutti, mutta tänä vuonna tätä on kytätty jopa sitä kuuluisaa pilkkua viilaten.
Sääntö menee siten, että tuomari viheltää pilliin 50 sekunnin kuluttua vuoronvaihdosta ja minuutin kohdalla pallon on noustava ilmaan tai sisäjoukkue saa vapaataipaleen ykköspesälle. Ja jos pallo nousee ilmaan ilman lyöjää, lyönnit kuluvat, mikäli lukkari saa sääntöjen mukaisen syötön lautaselle.
Ennen mahdollista kotiutuskisaa tauko on kolme minuuttia, ja kuten Vimpelissä pari viikkoa sitten nähtiin, tätäkin valvotaan tiukasti.
Mitä tällä on haettu ja kuka on syypää?
Kriittiset kommentit ovat syyllistäneet sääntöjä valvovia tuomareita sekä tuomarijohtoa, joka tähän on rohkaissut, vaatinut tai määrännyt. Nokkelimmat ovat osanneet laskea, että pelissä on vähintään 12 vuoronvaihtoa, joista 10-15 sekuntia säästämällä pelin kesto lyhenee peräti kaksi minuuttia.
Ensinnäkin – nimetään oikeat syylliset. Tuomarijohto ei varmuudella halua kaivaa verta nenästään ja etsiä kauteen lähdettäessä prioriteetiksi säännöistä viilauskohteen, josta yksikään joukkue ei pidä.
Syyllinen olet sinä, rakas pesiksen ystävä! Seurajohtajat ovat kuunnelleet katsojia ja erityisesti potentiaalisia uusia katsojia ja halunneet ottelutapahtumasta dynaamisemman. Ei siis lyhyempää, vaan dynaamisemman.
Kun vuoronvaihto tapahtuu juosten ja ”pienellä kiireellä” ilman ylimääräistä kokoontumista vaihtopenkkien luo, satunnaiselle katsojalle jää tunne, että pelissä tapahtuu koko ajan. On muuten uskomaton ero, kun katsoo kevyttä hölkkää vs. kävelyä, seurasipa mitä tahansa lajia. Jalkapallo, koripallo tai mikä vaan pallo – vaikutus on katsojalle sama.
Miksi tähän on nyt puututtu?
Itse peliin on viimeisten vuosikymmenten aikana tullut monta pelin tempoa hidastavaa elementtiä: aikalisät, videotarkistukset, lukkarin alkuasennon vaatiminen, vaihtuvat ulkopelipaikat ja -kuviot, lukkarien lisääntynyt temmon vaihtelu (pyritään saamaan aikeet selville nypyillä ja heittelyllä), erilaiset mainoskuviot vuoronvaihdoissa (vaihtuva peliliivi, yleisökisat yms.), jokerien käyttö, vuoronvaihtohaastattelut, jopa vaihtopenkkien sijoittelu Tampereen Kaupin kentän mukaisesti.
Jotain on siis ollut pakko tehdä. Vastalääkkeeksi on löydetty vasta lyöjien välistäjättö ja nyt tämä vuoronvaihtojen lyhentäminen.
Ihan vastaavaa dynaamisuutta haettiin joku vuosi sitten myös jääkiekossa, linjatuomarit pudottivat kiekon vaikka aloittaja(t), eivät olleet vielä valmiina, ja jalkapallossakin taitaa pelin viivyttelystä kortti heilahtaa useammin kuin mustavalkoruutujen aikaan.
Koripallossa on reilusti aikalisiä per joukkue, eikä yksikään aikalisä lopu silloin kuin pitäisi, eikä tälle ainakaan kotimaassa ole tehty mitään. Joukkueet palaveeraavat puoli minuuttia ylimääräistä, summeri tööttää toistuvasti ja sitten joukkue lonnii hitaasti aloitukseen. Harvoin seuraavan mielestä ärsyttävää, lajiniiloja tuskin haittaa, koska asialle ei mitään tehdä.
Pesiksessä on lisääntynyt myös ottelustriimien käyttö kesken pelin ja luonnollisesti myös ulkopelissä mukana olevat pelaajat haluaisivat nähdä tallenteelta, mitä siinä äskeisessä lyöntivuorossa tapahtui. Edellisiin tilanteisiin reagointi, taktisten ratkaisuiden puiminen noiden pohjalta – nämä ohjaavat myös pelaajien vastahankaisuutta kauden uudistusta kohtaan. Halutaanko nämä pitää vuoronvaihdoissa mukana vai mennä askel taaksepäin kohti luomupesistä? Haaste on siinä, että ulkopelaajat voivat vaikka kesken lyöntivuoron pysähtyä ja miettiä miten pelata seuraava tilanne: olisiko luonnollisempaa antaa aika näille vuoronvaihdoissa?
Saavutetaanko tällä tavoite?
Ei. Toukokuu pelattiin koleissa olosuhteissa, jolloin pelaajat mielellään hölkkäsivät vaihtamaan vuoroa.
Aiempina vuosina tuomareiden alkupuhuttelu on kaikissa yli +15 asteen lukemissa pelatuissa otteluissa loppunut sanoihin ”ei nyt tänään olla ihan sekunnin päälle vuoronvaihtojen kanssa, koska on näin lämmin keli”. Ja tämä on pakko olla vallitseva käytäntö edelleen tänäkin kesänä, sitten kun on hellettä: pelataan enemmän pelejä kuin koskaan – etenijät ovat oikeasti kovilla helteessä ja peliruuhkassa. Kyllä heille kentän kiertämisen ja parin laittomalta palaamisen jälkeen suo minuutin paussin.
Sama koskee myös esimerkiksi tuomareita: vuoronvaihdossa pitäisi ehtiä huolehtimaan omasta jaksamisesta nestettä tankkaamalla, siivota kentältä häiritsevät jäljet, selvittää kirjurille ja joukkueille kuka jäi lyömään ja puida kenties kollegan kanssa edellinen tilanne.
Kaiken suorittamisen taso laskee, jos tästä vielä vuoronvaihto lyhenee – kaikilla kentällä operoivilla pallopojista alkaen.
Mitä pitäisi tehdä?
Joukkueet ovat tietenkin jo keksineet, miten minuuttia venytetään (ilmoitetaan välistäjätöt ja vaihdot 55 sekunnin jälkeen, korjataan varusteita, hoivataan loukkaantumisia, etsitään varusteita). Ja näitä käytetään säännönmukaisesti joka vuoronvaihdossa, vaikka ei olisi oikeasti edes tarvetta ylimääräiselle aikalisälle.
Nyt nähdään niitäkin, että numerot 7-8 menevät lyömään tyhjään kenttään kopin ilman mitään etenemisaikeita – normaalisti jätettäisiin välistä. Eli tiukentamalla vuoronvaihtojen aikarajoitusta, on vesitetty lyöjien välistäjättösääntö. Ei hyvä.
Joku aikaraja on pesiksessä oltava, mutta se on oltava sellainen, että siitä pystytään pitämään kiinni joka tilanteessa. Kun äsken tuli haukuttua Kaupin stadion, niin siellä on jotain hyvääkin: kello pyörii tulostaululla isosti ja kaikki tietävät milloin peli jatkuu (tai pitäisi jatkua).
Jos tuo 60 sekuntia on oikea mitta vuoronvaihdolle, tässä tulee Superpesiksen myyntijohtaja Ojanperälle ilmainen vinkki: Seikon/Rolexin/Tissotin kanssa neuvottelemaan sponsorisopimus, jossa jokaiselle stadionille sijoitetaan iso kello, joka päästää äänen 50 sekunnin kohdalla ja vielä isomman minuutin kohdalla. Katsojat, pelaajat ja tuomarit tietävät milloin tapahtuu.
Toinen esimerkki itäisestä Suomesta: Joensuun Mailan ottelutapahtumassa jokaisessa vuoronvaihdossa käsittääkseni on joku teema. Oli se sitten yleisökisa, haastattelu, arvonta, muistaminen. Mikä vaan, mikä saa yleisön unohtamaan, että kentällä ei juuri sillä hetkellä tapahdu mitään.
Suurin osa Superpesiksen seuroista ei ole pystynyt kehittämään ja tuotteistamaan vuoronvaihtojaan näin hyvin, joten vuoronvaihdot ovat turhaa aikaa ja dynaamisuudesta pois – minuutissa kun ei sinne kioskillekaan ehdi. Tässä kappaleessa itse asiassa oli koko ongelman ydin: jos superpesisseurojen markkinointikoneisto toimisi kuten parhailla, paine olisi päinvastainen – vuoronvaihtoja tulisi pidentää.
Mitä oikeasti pitäisi tehdä?
- Tälle kesälle paluu vanhaan 1.7. alkaen. Muuten nähdään farssimaisia piirteitä, kun sääntöjä on pakko venyttää ja vuoronvaihdot pitenevät enemmän kuin lyhenevät.
Ensi kesästä alkaen:
- Vuoronvaihdon mitta esimerkiksi 75 sekuntia ja tätä noudatetaan kelissä kuin kelissä, myös helteessä ja sateessa.
- Vuoronvaihtokello juoksee jossakin kaikkien näkyvillä, tulostaululla tai digitaalisessa erillisessä näytössä ja antaa äänimerkit (60 sek. ja 75 sek.) ilman tuomareiden tähän puuttumista.
- Välistäjätöt, aikalisät ja pelaajavaihdot on ilmoitettava ennen kuin 60 sekunnin äänimerkki on kuulunut tai niitä ei enää hyväksytä siihen vuoronvaihtoon.
- Pelaajavaihdot sisävuoroon: jokeriksi tuleva jatkaa sisävuoron omalla pelipaidallaan – tälläkään ei saa lisää pituutta vuoronvaihtoon.
- Jos joukkue käyttää aikalisän vuoronvaihdossa, vuoronvaihto kestää yhteensä 2 min.
- Kotijoukkueella ja tv-peleissä on mahdollisuus kahteen pidempään (2 min), kaupallistettuun vuoronvaihtoon, jotka ovat jaksojen puolivälissä (mahdolliset liivien vaihdot vain tässä), muut “häppeningit” on saatava mahtumaan 75 sekuntiin.
Teksti: Antti-Jussi Hirvonen
