Niin sitä luulisi.
Että urheilijat ja näiden valmentajat olisivat valmiita ottamaan vastaan – jopa innokkaasti imemään – kaiken mahdollisen avun ja tietotaidon lajistaan.
Ja rahan.
Mutta luulo ei ole tiedon väärti.
Paitsi Suomen urheilussa. Suomi on urheilussa luulotautisten maa. Täällä luullaan, että täällä tiedetään kaikki, minkä urheilusta ja valmentamisesta voi tietää. Varsinkin tiedetään enemmän ja paremmin kuin ulkomailla.
Oikeasti täällä ei tiedetä mitään. Ei varsinkaan sitä, mitä ei tiedetä.
***
Hämmästys on lievä termi kuvailemaan ajatuksiani, kun avasin torstaiaamuna Satakunnan Kansan urheilusivut.
Laajassa artikkelissa lahjakas 19-vuotias keihäänheittäjä Rebecca Nelimarkka kertoo saaneensa jo muutaman vuoden ajan säännöllisesti yhteydenottoja Yhdysvalloista. Häntä on houkuteltu harjoittelemaan ja opiskelemaan moniin Yhdysvaltain yliopistoihin.
Pääsy Yhdysvaltain yliopistourheilun kattojärjestön NCAA:n sateenvarjon alle on maailmalla lukemattomien nuorten huippu-urheilijoiden tavoite ja unelma.
Mikä voisi olla parempaa kuin saada harjoitella ja urheilla ikäluokkansa maailman parhaiden samainkäisten urheilijoiden kanssa ja suorittaa siinä sivussa erittäin arvostettu yliopistotutkinto?
Läheskään kaikki eivät pääse elämään unelmaansa. Usein tämä jää kiinni rahasta: yksi lukuvuosi voi maksaa useita kymmeniätuhansia euroja yliopistosta ja lajista riippuen.
Käytännössä esimerkiksi suomalaisten urheilijoiden lähdön edellytyksenä on täysi stipendi, joka kattaa kaikki kulut.
Kirjoitin hiljattain esimerkiksi lupaavasta nuoresta painijasta Sara Rantosesta, joka haluaa lähteä Yhdysvaltoihin yliopistoon. Hän haluaa kehittyä maailman parhaaksi.
***
Nelimarkalle on tarjottu täyttä stipendiä monesta yliopistosta. Jokaiseen tarjoukseen hän on vastannut kieltävästi.
Tai itse asiassa ei ole. Hän ei edes vastaa kaikkiin tarjouksiin.
– En minä niihin enää vastaile. On aika selkeä juttu, etten minä ole sinne lähdössä, joten en viitsi käyttää aikaa sellaiseen, Nelimarkka sanoo Satakunnan Kansassa.
Hän harjoittelee mieluummin Porin Karhuhallissa.
– Mihin minun tarvitsisi täältä lähteä?, hän kysyy artikkelissa.
Niin. Ei kai mihinkään.
Nelimarkka on kehittynyt Porin seudulla alle 20-vuotiaiden EM-hopeamitalistiksi.
Jos se riittää, ei varmaan kannata lähteä mihinkään. Ei kenenkään tarvitse haluta urheilu-uraltaan enempää. Monelle riittää paljon vähempikin.
Eikä kenenkään varsinkaan tarvitse lähteä yhtään mihinkään, jos ei halua. Tai vaikka uskalla.
Mutta jos asiaa tarkastellaan puhtaasti siitä näkökulmasta, että joku urheilija haluaa kehittyä lajissaan niin hyväksi kuin suinkin mahdollista, päätös asettuu uuteen, outoon, valoon.
***
Paljon parempaa paikkaa nuorelle urheilijalle ei ole tarjolla kuin NCAA.
Tämän tietää hyvin myös samassa SK:n artikkelissa puhuva porilainen pelaaja-agentti Tomi Haula. Hän on jo vuosikaudet yrittänyt saada suomalaiset ymmärtämään, miten suositeltavaa on lähteä Yhdysvaltain yliopistoihin.
Haulan poika Erik pelasi kaksi vuotta Yhdysvaltain juniorisarjoissa, sitten kolme vuotta Minnesotan yliopistossa ja pelaa nyt 13:tta kauttaan NHL:ssä. Hiljattain Milano Cortinan olympialaisissa suomalaiselle yleisölle verrattain tuntematon Haula oli yksi Leijonien parhaista pelaajista.
– En sano, että kaikki maailman parhaimmat lähtevät USA:n yliopistoihin, mutta aika suuri osa. Siellä on, katsos, kaikki: ihan viimeisen päälle voimaharjoittelut, viimeisen päälle paikat, viimeisen päälle opiskelu – ja se tutkinto on ihan kohtuullisen kova, Haula sanoo Satakunnan Kansassa.
Nyt päästään siihen luulotautiin.
NCAA on Yhdysvaltain ja osittain maailmankin paras urheilijahautomo. Siellä osataan valmentaa.
Nelimarkka ja tämän valmentaja, Olkiluodon ydinvoimalaitoksella päivätyönsä tekevä Samu Myllymaa ovat vakuuttuneita siitä, että Porin Karhuhallissa Myllymaan valmennuksessa Nelimarkasta voi tulla maailman paras.
Eikä siinä mitään. Juuri tällaiset parivaljakot hyvin pitkälti ovat Suomen valtaisan kansainvälisen yleisurheilumenestyksen taustalla. Jossakin Jukka ja Pekka, toisaalla Liisa ja Laura, tekevät kahdestaan vuoden ympäri hiki hatussa ja hammasta purren töitä, jotta keppi lentäisi, hyppy kantaisi tai juoksu kulkisi paremmin
Se on erittäin arvostettavaa.
Parhaiten tällaisten pikkukylien hurjapääkaksikoiden merkitys näkyy Kalevan Kisoissa. Joka kesä yleisurheilun SM-kilpailuihin kokoontuu satoja urheilijoita (viime kesänä 653), jotka edustavat pitkälti toistasataa eri seuraa. Suuri osa näistä seuroista on hyvin pienten paikkakuntien seuroja.
Mutta se on karu fakta, että juuri minkään lajin Kalevan kisojen voittotuloksella ei tee kansainvälisillä kilpakentillä nykyään mitään. Ei edes keihäänheiton.
Nämä samat SM-tason urheilijat myös voivottelevat – aivan aiheesta – vuodesta toiseen sitä, että Suomen parhaatkin urheilijat ovat taloudellisesti todella tiukilla.
Myllymaan mukaan myös Nelimarkan rahoitus on pahasti “kiven alla”.
– Rebeccan äiti tekee kovasti töitä sen eteen, Myllymaa sanoo SK:ssa.
Siinäpä oleellisimmat. Kotiseuran mies valmentaa ja äiti kerää rahaa.
***
Nelimarkka ja Myllymaa ihmettelevät myös sitä, miksi keihäänheiton alle 20-vuotiaiden EM-hopea ei riittänyt Opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämään urheilija-apurahaan.
NCAA:ssa Nelimarkka saisi opiskella ja urheilla ilmaiseksi maailman parhaassa valmennuksessa. Paitsi että Myllymaa ei usko sen olevan maailman parasta.
– Keihäänheitto on hyvin yksilöllinen laji. Yhdysvalloissa on aika paljon ryhmäharjoittelua. Siellä se yksilöllisyys saattaa kärsiä, Myllymaa sanoo.
Ahaa. Että yleisurheilulajit ovat yksilöllisiä lajeja? Ja ryhmässä yksilön tarpeita ei voi ottaa huomioon? Tuskin ne ainakaan siellä “jenkeissä” sellaista osaavat.
Tämä kommentti kuvaa hyvin sitä, että me täällä Suomessa, ja vain täällä, luulemme tietävämme, miten urheilu toimii ja miten sitä pitää harjoitella ja valmentaa.
Samaa ajattelumallia edustaa nuori aitajuoksija Antti Sainio taustavoimineen. Myös 20-vuotias Sainio on toistuvasti vastannut “ei kiitos” Yhdysvaltain yliopistoille.
400 metrin aitajuoksussa kilpaileva Sainio vieraili Teksasin yliopistossa vuosi sitten talvella, mutta valitsi harjoittelun Tampereella.
– Täällä homma on vähän harrastelua jenkkeihin verrattuna, Tampereen Pirkkahallissa harjoitteleva Sainio sanoi taannoin Aamulehdessä.
– Sisäilma on tosi huono. Kun vetää Pirkkahallissa kovia vetoja, illalla on himoyskä, hän jatkoi.
Usko Pirkkahalliin ja valittuun tiehen on silti kova.
– Tiedämme taustaryhmäni kanssa, miten voin päästä seuraavalle tasolle Suomessakin, Sainio sanoi.
Se taustaryhmä on Ylöjärvellä asuva valmentaja Petra Stenman sekä urheilijan voimaharjoittelusta vastaava äiti Maarit Palmroos.
Sainion managerina toimii 400 metrin aitajuoksun entinen SE-mies Oskari Mörö.
***
Ja miten ampumahiihdon tuore olympiapronssimitalisti Suvi Minkkinen tähän kaikkeen liittyy?
Siten, että Minkkinen kertoi Ylellä välittömästi mitalihiihdon jälkeen näytetyssä Sportlivin dokumentissa, miten paljon hänellä oli viime vuosina riittänyt suomalaisia “neuvojia”.
Minkkinen teki suomalaisittain poikkeuksellisen ja radikaalin ratkaisun ja vietti kesän 2025 Ranskassa, 1800 metrin korkeudessa.
Syy oli se, että tasonsa maailmancupin sijoille 20–30 vakiinnuttanut Minkkinen halusi aivan huipulle.
Hän oli aiemmin huomannut, että mitä pidempään hän vietti aikaa korkeassa ilmanalassa, sitä paremmin hiihto kulki.
– Aika paljon siinä oli kyllä sellaisia varoittelijoita, että älä sitten tee sitä ja älä tee tätä ja muista malttaa ja tee sitä ja tee tätä. Huomasi, ettei ole hirveän montaa Suomessa, joka olisi koko kesäksi muuttanut näin korkealle asumaan, Minkkinen kertoo dokumentissa.
– Kyllä niitä neuvojia oli, mutta onneksi on niin kovapäinen tuo oma valmentaja (Mikko Viitanen), että voi luottaa siihen. Mä vaan menin ja tein ja olin vähän sellaisella (asenteella), että katsotaan mitä tästä tulee. En lähtenyt seiftaamaan sijojen 20–30 tasoa. Oli ihan sama, pysynkö välillä 20–30 tai olenko sijalla 60. Että parannetaan kunnolla tai se on ihan sama, hän taustoittaa.
Minkkinen ja Viitanen eivät kuunnelleet suomalaisia neuvojia, siis luulijoita.
***
Juuri tästä suomalaisen urheilun luulotaudissa on pohjimmiltaan kyse. Jos joku ei ole ennen tehnyt jotakin, täällä luullaan, ettei se voi toimia. Luullaan, että vain se toimii, miten Suomessa on aina tehty.
Suomen yleisurheilun tulokset puhuvat puolestaan.
Minkkinen sen sijaan voitti olympiapronssia. Edellinen suomalaisurheilijan voittama ampumahiihdon olympiamitali oli 28 vuoden takaa.
Tässä välissä oli aina tehty, kuten aina ennenkin oli tehty.
Siksi Minkkisellä oli – jo ennen olympiamitaliaan – painava viesti nuorille urheilijoille.
– Urheilu-ura on niin lyhyt, että siihen kannattaa satsata kaikki silloin kun siihen satsaa. Kyllä mä kannustan, että olisi rohkea sen suhteen, ettei vaan toteuta sitä valmista mallia, että näin kaikki tekevät. Vaan uskaltaa lähteä tekemään asioita eri tavalla.
– Jos ei muuta, niin voi olla ylpeä siitä, että on ainakin yrittänyt.
Se on olympiamitalistin ja Vuoden esikuvan puhetta.
Jos (ja kun) ette tietenkään minua kuuntele, kuunnelkaa Suvi Minkkistä.
Harri Pirinen
