Eero Hirvosen sensaatiomainen suoritus tuli täysin puskista, mutta antoi tarvittavaa uskoa Suomen mahdollisuuksiin olympialaisissa, kirjoittaa Atleetin Matias Hauhia.
Hieman pessimistisenä ihmisenä en uskonut Suomen saavan Milano-Cortinan olympialaisista ainuttakaan mitalia.
Okei, ehkä Suvi Minkkisen mahdollisuuksiin uskoin hieman, mutta en todellakaan uskonut, että mitalitili aukeaisi yhdistetystä, josta edelliset olympiamitalit henkilökohtaiselta matkalta tulivat Salt Lake Cityn kisoista 24 vuotta sitten.
Tuolloin Samppa Lajunen nappasi kultaa ja Jaakko Tallus hopeaa.
Eero Hirvosen sensaatiomainen suoritus tuli täysin puskista, mutta antoi tarvittavaa uskoa Suomen mahdollisuuksiin olympialaisissa.
Hirvonen lähti hiihto-osuudelle 36 sekuntia kärkeä perässä kymmenenneltä sijalta, vieläpä hyvin raskaissa olosuhteissa. Suomalainen ei näistä välittänyt, vaan ratkaisi mitalinsa upealla tavalla Val di Fiemmen Zorzi-nousussa ja oli jo ottaa kiinni kärkikaksikon Jens Oftebron ja Johannes Lamparterin.
Kirkkaammat mitalit karkasivat, mutta suomalaisen kaulaan sujautettiin pronssimitali.
Hirvosen mitali osui Suomen kisojen kannalta myös oikeaan paikkaan, sillä mitä pidemmälle kisat olisivat edenneet ilman palkintopallisijoja, sitä suuremmaksi apina selässä olisi kasvanut.
Pariisin vuoden 2024 kesäolympialaisista muodostuneet traumat olisivat väkisin nousseet pintaan kummittelemaan. Jos joku on unohtanut, Suomi jäi kyseisissä karkeloissa historiallisesti ilman yhtäkään mitalia.
Vaikka Suomi onkin talviurheilumaa, ei kenenkään odotukset olleet menestyksen kannalta kovin korkealla.
Hirvosen keskiviikon suorituksessa oli sellaista sisua, joka sai väkisin syttymään. Suomen olympialaiset eivät ole kuitenkaan yhdellä pronssilla pelastettu, mutta pientä valoa se meille antaa.
