Yhdistetyn hiihdon kilpailuformaatteja on viime aikoina kehitetty lähinnä yhtä miestä varten.
Lajin ehdoton hallitsija Jarl Magnus Riiber lopetti uransa viime kauteen, mutta hänen ylivoimaansa kaventamaan tehdyt kisaformaatit säilyivät.
Vaikka Riiber ei vielä kisoja vuonna 2018 dominoinutkaan massalähdön tehdessä paluun maailmancupin ohjelmaan, oli hän kisamuodon ykkönen maailmancupissa yhdeksän kertaa uransa aikana.
Massalähdössä ensin suoritettava hiihto-osuus ei mahdollista hyvien hiihtäjien ulosmitata kuntoaan varsinkaan radoilla, joissa pitkät laskut kasaavat hiihtäjiä nippuun. Hiihto-osuus päättyy monesti kiriin, jossa jopa 30-40 urheilijaa saapuu maaliin muutaman sekunnin sisään.
Tässä ei ole kenellekään mitään nähtävää, koska maaliintulojärjestyksen sijaan vain aikaeroilla on merkitystä. Vaikka hyvät hiihtäjät tulevat kärjessä maaliin, ratkaistaan kisa käytännössä mäkihypyssä.
Miltä massalähdön mäkiosuus sitten yleensä näyttää? Alussa hyppäävät heikommat hiihtäjät, jotka monesti ovat parhaita hyppääjiä. Pisimmät hypyt siis nähdään useasti heti kisan alussa. Sen jälkeen voi 20–30 hyppääjää yrittää päästä jonkinlaisille pituuksille, usein huonolla menestyksellä.
Kisa huipentuu lähinnä siihen, että seurataan saako kukaan hiihdon kärkimiehistä tarpeeksi hyvää hyppyä aikaiseksi edes jonkinlaiseen sijoitukseen.
Jos yhdistetyn “normaalinkin” gundersen-kilpailun menestys pohjautuu hyvään hyppäämiseen, ei ole mitään järkeä entisestään lisätä hyppäämisen painoarvoa massalähdöllä, jossa hiihto on lähinnä mukava reipasvauhtinen lenkki kaveriporukalla.
Tällä kaudella yhdistetyssä kokeillaan express-kilpailua, jossa hiihtoon on kopioitu formuloiden aika-ajosta tuttu pudotuspeli. Tämä voi olla massalähtöä huomattavasti kiinnostavampi kisamuoto, mutta varmaa on, että tylsempää se ei voi olla.
