Torinon olympialaisissa 2006 Suomen jääkiekkomaajoukkue pelasi kenties parasta lätkäänsä koskaan. Suomen heikot hetket ovat tuossa turnauksessa laskettavissa minuuteissa, ei edes kokonaisissa erissä.
Ehkä ei luisteltu ihan tarpeeksi. Ei vaan luistin kulkenut niin hyvin kuin mitä olisi pitänyt voittaakseen. Oli meillä paikkoja siinä lopussa.
Näillä sanoilla puolustaja Teppo Numminen tiivisti Ylen Jussi Saarisen tv-haastattelussa sen Leijonien kenties kautta aikain katkerimman arvokisatappion Ruotsille. Hetkeä aiemmin Ruotsi oli voittanut Suomen olympiafinaalissa maalein 3-2 ja Nummisen ura maajoukkueessa oli samalla päättynyt.
Numminen murtui Ylen haastattelussa sydäntäsärkevällä tavalla kyyneliin. Ja sen todellakin voi ymmärtää. Suomi oli pelannut Torinossa lähes täydellisen turnauksen, mutta silti suomalaisen jääkiekon “Kultaiselle sukupolvelle” jäi Torinosta käteen vain hopeamitalit. Pettymys oli musertava.
Ennen finaalia leijonamiehistö oli kuitenkin suorastaan lentänyt jäällä. Kaikki onnistui. Suomen ykköstähdistä moni oli parhaassa peli-iässä. Joukkueen keulahahmoihin kuulunut Olli Jokinen uskoo, ettei Suomi ollut pelannut ennen sitä – eikä sen jälkeen parempaa maajoukkuekiekkoa.
– Varmaan aika lähelle parasta se oli, Jokinen muistelee Atleetin haastattelussa.
– Varmasti se oli kokonaisuutena paras turnaus niiden maajoukkueiden osalta, missä mä olen ollut mukana. Yksi tappioerä oli koko turnauksessa ja se oli se viimeinen erä Ruotsia vastaan. Se oli samalla myös ainoa tappio. Ne oli hyvät kisat, Jokinen muistelee.
Leijonien päävalmentajana toimi noissa kisoissa Erkka Westerlund. Jokisella on hänestä vain hyvää sanottavaa.
– Jollain tapaa siellä oli käytössä vähän uudenlaisia valmennusmetodeja. Ei ollut hirveästi mitään joukkuepalavereita. Ja jos niitä olikin, niin ne kesti kaksi minuuttia ja sitten pidettiin jo viisikkopalaveri, Jokinen muistelee.
Westerlund luotti siihen, että kokeneet NHL-pelaajat osaavat kyllä pelata jääkiekkoa, eikä hirveästi puuttunut asioihin. Jääkiekko on kuitenkin pelaajien peli.
– Tosi paljon pystyimme viisikkojen kesken sopimaan juttuja, kuten pieniä asioita vaikka hyökkäysalueen hyökkäyspelissä. Siinä todella vastuutettiin myös meidät pelaajat siihen yhteiseen hyvään. Siinä otettiin ensimmäisen kerran askel nykyaikaan myös valmennuksellisesti, Jokinen näkee.
Se täydellinen jääkiekko-ottelu
Jos Torinon olympiaturnaus oli Leijonilta lähes täydellinen kokonaisuutena, niin pelasi Suomi niissä kisoissa myös yhden lähes täydellisen yksittäisen ottelun. Suomi kaatoi Venäjän välierässä 4-0.
Tuon ottelun koostetta pyöritellään varmasti tänäkin päivänä Vierumäellä. Oppimateriaalina siitä, miten jääkiekkoa kuuluu pelata.
– Pelasimme silloin lähes täydellisen jääkiekko-ottelun. Niitä ei ole montaa omalle uralle osunut, että on ollut täydellinen ja niin sanotusti virheetön peli, Jokinen linjaa.
– Pelin kulku oli sellainen, mitä oli saatettu käydä läpi ennen peliä ehkä omassa päässä ja yleensähän se ei mene koskaan niin, miten sen ajattelee etukäteen. Meillä oli suuri kunnioitus Venäjää kohtaan joukkueena, mutta samalla ymmärrys siitä, että jos me pystymme pelaamaan joukkueena, niin pystymme voittamaan kenet vain niissä kisoissa, Jokinen kertaa.
Suomen kollektiivinen ja dominoiva esitys sai aikaan sen, mitä kovin usein Venäjää vastaan on käynyt.
– Se oli joka kerta meille voitto, kun venäläiset hakkasivat mailan rikki. Se turhautuminen näkyi heidän kasvoiltaan. En tiedä, mitä he puhuivat, mutta paljon ne penkilläkin koko ajan puhuivat. Se heidän turhautuminen kasvoi vaihto vaihdolta, Jokinen sanoo.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Saku Koivun maila katkeaa
Jos oli välieräpeli ollut Leijonilta täydellinen esitys, ei finaali sitä enää ollut. Suomi ei pelannut huonosti Ruotsia vastaan, mutta ei myöskään päässyt enää sille maksimaaliselle tasolle.
Toki myös huonoa tuuria oli paljon matkassa. Suomen ykkössentterin Saku Koivun maila katkesi kolmannen erän ensimmäisessä aloituksessa ja Ruotsi pääsi hyökkäämään Koivun lähtiessä hakemaan uutta työkalua. Ruotsin yksi kaikkien aikojen parhaista puolustajista, Nicklas Lidström latasi siniviivan tuntumasta laukauksen, mikä onnistuu ehkä kerran tuhannesta. Nyt oli – Leijonien suureksi harmiksi – juuri se tuhannes kerta. Lidströmin laukaus upposi lähes täydelliset kisat pelanneen Antero Niittymäen selän taakse juuri riman alle. Yksikään maalivahti maailmassa ei olisi ottanut tuota laukausta kiinni.
– Itse olen käyttänyt sitä, että jos Lidström ampuu siltä paikalta sata kertaa, niin 99 menee ohi, mutta tuhat on itseasiassa varmaan lähempänä kyllä, Jokinen sanoo.
– Kyllähän siinä spekuloitiin silloin myös sillä, että olisiko Sakulle voinut sen uuden mailan antaa nopeammin sun muuta, mutta nuo on sitten puhtaasti jossitteluja ja selittelyjä, Jokinen linjaa.
– Pelasimme hyvän pelin. Se oli hyvä ja tasainen maalin peli. Meillä oli hyvä mahku tulla lopussa tasoihin ja itse sain hyvän paikan lopussa. Se oli sentti sinne tai tänne, ja oltasiin menty jatkoajalle.
Jokisella oli tosiaan ottelun lopussa “suhteellisen hyvä paikka” tasoittaa ottelu. Hän pääsi maalin eteen nokikkain Ruotsin maalivahdin Henrik Lundqvistin kanssa, mutta jäi siinä taistossa kakkoseksi. Lundqvist teki tuossa kohtaa varmasti uransa makeimman torjunnan.
– Tulen varmasti muistamaan sen loppuelämäni. Lundqvist veti kyllä siihen sellaisen torjunnan, että en tiedä, mitä siinä itse olisi voinut tehdä toisin. Se on jäänyt harmittamaan ja se varmasti jää harmittamaan ihan hautaan asti, Jokinen täräyttää.
Eihän tuo Jokinen osaa edes kohottaa.
Näin väittivät aikansa kotisohvakoutsit ja kahvipöytien “jääkiekkonerot”. Joten kysytäänpä nyt viimeisen se kysymys: saiko Olli Jokinen kiekon kohoamaan ja minne se “hautaan saakka harmittava” kiekko nyt osui?
– Mun mielestä se osui siihen kilven reunaan tai sitten mailan hukkapätkään, mutta patjan yli se meni ja kiekko kyllä nousi ihan tarpeeksi. Se sai sen jotenkin vielä torjuttua niin, ettei se mennyt edes sinne tolpan juureen, vaan maalin ohi, eikä mennyt torjunnan kautta sisään. Peli vielä siitä jatkui ja saimme painetta, mutta siinä oli se paikka tulla tasoihin, Jokinen harmittelee.
“Hyvin taisteltiin”
Hopea ei missään nimessä ole tällaisen finaalin jälkeen häpeä, sanoi Ylen Jussi Saarinen aloittaessaan haastattelua Teppo Nummisen kanssa. Eikä se häpeä ollutkaan, mutta valtavan suuri pettymys. Varsinkin Nummiselle, joka ei lopulta urallaan voittanut juuri mitään. Saarisella oli finaalin jälkeen ikävä tehtävä kysyä Nummiselta kokeneen puolustajan tunteista.
– No aika sekavat että…tietysti tässä on väsynyt ja pitkä urakka takana. Mut…hyvin taisteltiin, Numminen haasteli kyynel silmässä Ylen haastattelussa.
Tuo kyseinen haastattelu on jäänyt todella monen tv-katsojan mieleen. Se oli hetki, mitä kukaan ei haluaisi oikeastaan edes nähdä, mutta halusi sitten kuitenkin. Eihän Seiskaakaan kukaan koskaan lue. Mutta lukee sitten kuitenkin. Vähintään parturissa.
– Muistan sen, että olin itseasiassa ihan siinä vieressä antamassa toiselle tv-kanavalle haastattelua. Meillä oli kuitenkin jo ennen kisoja se ymmärrys, että nämä ovat Tepon viimeiset kisat ja jollain voi olla, että on Teemunkin (Selänne) viimeiset kisat. Olen yrittänyt vähän muistia parannella, mutta ei jotenkin muista sitä yhtään, mitä pelin jälkeen tapahtui. Puhuiko siellä joku? En oikein muista, Jokinen kaivaa mielen arkistojaan.
TV-katsojille jäi Nummisen kyyneleet mieleen, mutta Jokisella on ihan toisenlainen muisto.
– En oikeastaan muista siitä mitään muuta kuin sen, että mulla on hämärä muistikuva siitä, että Räikkösen Kimi pyöri siellä koppikäytävällä. En edes muista sitä, että oliko se edes sen finaalin jälkeen, mutta taisi olla sen finaalin jälkeen. Aika tyhjä olo siinä oli, Jokinen kertaa.
– Olen kovasti yrittänyt niitä muistella, mutta en muista sitä, että olisiko siellä joku jotain puheita pitänyt. Lyö täysin tyhjää.
Ville Hirvonen
