Loppujen lopuksi pelaajat ovat vastuussa itsestään. Samalla on kuitenkin muistettava, että näillä valinnoilla voi maksaa myöhemmin kovan hinnan, kirjoittaa Atleetin toimittaja Joni Ahokas.
Onko puhtaille tappelijoille edelleen paikkansa NHL-jääkiekossa? Tämä ajatus on väistämättä noussut jälleen ilmoille uuden kauden ensimmäisinä viikkoina.
Keskiössä on ollut Winnipeg Jetsin tulokas Tyrel Bauer. 190-senttinen puolustajajärkäle haki kahdessa ensimmäisessä NHL-ottelussaan kaksi tappelua ja voitti niistä molemmat.
Ensin Bauer haastoi debyytissään Boston Bruinsia vastaan Mark Kastelicin, jolla oli vyöllään kymmenkunta tappelua viime kaudelta. Jälki oli rujoa, kun 24-vuotias tulokas moukaroi kokeneen NHL-tappelijan verisenä jäähyaitioon.
Toisessa ottelussaan Detroit Red Wingsiä vastaan Bauerilla oli jälleen haku päällä. Jets-pakki taklasi liki tarkoituksellisesti myöhässä vastustajan hyökkääjää JT Compheria selkään tiedostaen millaisen reaktion se aiheuttaisi. Pian hänet haastoi tanssiin Keegan Kolesar.
Kuten Atleetin NHL-kirjeenvaihtaja Jouni Nieminen sanoi NHL-dinneri -ohjelmassa, Bauerin ei olisi tarvinnut viedä sitä taklausta loppuun.
– Hän varmasti tiesi, että saa jonkun kimppuunsa, Nieminen sanoi tapauksesta.
Tappelu Kolesaria vastaan näytti selkeästi, että Bauer oli harjoitellut nyrkkeilytekniikkaansa; hän iski molemmilla käsillä. Vasen koukku leukaperiin löi Kolesarin kanveesiin. Tajunnan rajamailla ollut pelaaja joutui aivotärähdysprotokollaan.
Bauerin kaltainen pelaaja on kuin tuulahdus menneisyydestä, kun omiansa nyrkein puolustavat ”poliisit” olivat NHL-kaukalossa arkipäivää. Näiden oman alansa roolipelaajan tarkoituksena oli suojella joukkueen tähtipelaajaa mahdollisilta telomisyrityksiltä.
”Ty” lempinimellä tunnettu Bauer kuulostaa jo nimeltään nyrkkisankarilta. Itselleni siitä tulee mieleen 2000-luvulla pyörineen 24-televisiosarjan keinoja kaihtamaton agentti Jack Bauer.
Bauerin hanskauksessa kehittämät taidot eivät yllätä, kun katsoo keneltä hän on oppinsa saanut. Jets-puolustaja kertoi seuran omassa Ground Control -podcastissa viettäneensä parit kesät Georges Laraquen opeissa.
Laraque, 49, tuli tunnetuksi vuodet 1997-2010 kestäneellä NHL-urallaan yhtenä sarjan pahamaineisimmista tappelijoista. Kanadalaishyökkääjä istui peräti 1118 jäähyminuuttia boksissa, hän pudotti hanskat keskimäärin yli 10 kertaa kaudessa.
Bauerin lisäksi myös New York Rangersin kovanaama Matt Rempe oli näissä harjoituksissa Laraquen oppipoikana tarkoituksena perehtyä kaukalotappeluiden saloihin.
– George auttoi minua ymmärtämään mitä se tarkoittaa. Myös tähän on olemassa taito. Harjoittelimme myös hieman tekniikkaa, Bauer avasi podcastissa.
Bauer kertoi Laraquen auttaneen häntä hahmottamaan, millaisilla hetkillä tappelu kannattaa ottelussa aloittaa. Oikeaan hetkeen voi vaikuttaa peliaika tai vastustajan pelillisen hallinnan katkaiseminen. Omaa joukkuetta ei voi kuitenkaan jättää pulaan turhaan otetulla rangaistuksella.
Viihdettä pelaajien turvallisuuden uhalla
NHL-jääkiekon nopeampi tempo, luisteluun ja kiekonkäsittelytaitoihin siirtynyt peli on vienyt tappelukulttuuria pois sarjasta, mutta se on edelleen läsnä. Tätä nykyä rujoa fyysistä puolta tuovat Brady ja Matthew Tkachukin sekä Tom Wilsonin kaltaiset voimahyökkääjät, jotka ovat myös taitavia jääkiekkoilijoita, eivätkä vain nyrkkeilijöitä.
Pelkälle hanskoja pudottavalle ”goonille” ei ole enää tilaa pukukopissa, kun joukkueiden kokoonpanot ovat kapeampia kuin takavuosina. Palkkakaton myötä jokainen kokoonpanopaikka on katsottava tarkasti.
NHL:ssä tappeluihin ollaan läpi aikojen suhtauduttu osana kulttuuria, toisin kuin Euroopan kaukaloissa. Hanskojen pudottamisesta saa suihkukomennuksen sijaan vain viiden minuutin rangaistuksen, joka laskee kynnystä nyrkkihippojen aloittamiseen. Tappelu on edelleen myös viihde-elementti.
On niillä silti muukin tarkoitus; kaukalotappelut on nähty pienempänä pahana kitkemään vaaralliset taklaukset esimerkiksi päähän tai selkään. Molempien suostumuksesta alkanut tanssi onkin järkevämpää kuin silmitön hyökkäys, jolla pyritään viemään vastustajan taitopelaaja pois pelistä.
Pohjois-Amerikassa yleisö on tottunut rakastamaan näitä rähinöitsijöitä, jotka ovat valmiita sytyttämään joukkueensa nyrkeillään. Turvallisuus ja terveys on kuitenkin asetettava viihteen edelle.
Esimerkiksi takavuosien edesmenneiden NHL-tappelijoiden Derek Boogardin ja Bob Probertin surulliset kohtalot muistuttavat, että pelaajien turvallisuuteen on suhtauduttava vakavasti. Peliuralla päähän saadut nyrkiniskut aiheuttivat heille pysyviä aivovaurioita, jotka johtivat lopulta ennenaikaiseen kuolemaan.
Columbian yliopisto julkaisi tästä mielenkiintoisen tutkimuksen vuonna 2023. Tutkimuksen mukaan NHL-tappelijat menehtyivät keskimäärin 10 vuotta nuorempina kuin pelaajakollegansa. Siinä käytettiin otantaa vuodesta 1967 kevääseen 2023 saakka ja analysoitiin 6039 NHL-pelaajan dataa.
Tutkimuksen mainitsemia kuolinsyitä tappelijoille olivat neurogeneratiiviset sairaudet, huumeiden yliannostus, oman henkensä riistäminen ja liikenneonnettomuudet. Kaikki nämä ongelmat ovat liitettävissä peliuralla saatuihin toistuviin aivotärähdyksiin ja lyönteihin päähän.
Oma valinta ja oma vastuu
NHL on ainoa urheilusarja maailmassa, jossa tappeluista ei rangaista ulosajolla. Kysymys kuuluukin, auttavatko tappelut oikeasti voittamaan otteluita ja sytyttämään kotiyleisöä siinä määrin, että ne sallimalla voidaan riskeerata pelaajien turvallisuus?
Alkukauden ilmiö Tyrel Bauer on osoittanut, ettei ainakaan yleisö ole saanut hanskauksesta tarpeekseen. Samoin kuin vapaaotteluhäkissä, nyrkkihippoihin lähtevät pelaajat tekevät sen omasta tahdostaan ja ymmärtävät mahdolliset seuraukset.
Erona vapaaotteluun, jääkiekkokaukalossa tappelut tapahtuvat spontaanisti pelin sisällä, eivätkä pelaajat ole koulutettuja antamaan tai ottamaan iskuja vastaan.
Tappelut voidaan nähdä usein jääkiekkokaukalossa show’na ja ennalta sovittuina pystypaineina, mutta Bauerin kaltaisille roolipelaajille niillä on syvempi merkitys. Hän osoittaa nyrkeillään rakkautensa joukkuettaan ja edustamaansa kaupunkia kohtaan.
Loppujen lopuksi pelaajat ovat vastuussa itsestään. Samalla on kuitenkin tiedostettava, että näillä valinnoilla voi joutua maksamaan myöhemmin elämässä kovan hinnan.
Siinä missä pelaaja hyväksyy riskin, katsojan on kysyttävä itseltään, miksi hän nauttii sen näkemisestä?
Viihteelläkin on rajansa.
Näkökulma: Joni Ahokas
