Päivälleen 58 vuotta sitten nähtiin yksi historiallinen tapaus yleisurheilussa. Silloin nimittäin yhdysvaltalaispikajuoksija Jim Hines rikkoi ensi kertaa 100 metrillä kymmenen sekunnin rajan sähköisellä ajanotolla. Aika Meksikon olympialaisten finaalissa oli 9,95.
Vaikka teknologia oli jo olemassa, vasta Meksikossa ajat mitattiin sähköisesti sadasosan tarkkuudella. Neljä vuotta myöhemmin Münchenissa sähköajoista tuli virallinen ajanottotapa olympialaisissa.
Hines oli juossut jo aikaisemmin samana vuonna käsiajalla ME:n 9,9. Kovin kuvaavaa aikakaudelle on, että samassa Sacramenton kilpailussa myös Ronnie Ray Smith ja Charles Greene saivat tismalleen saman ajan. Miltähän tuon juoksun maalikamerakuva olisi näyttänyt? Olisivatko kaikkien ajat olleet sähköllä alle 10,00? Eivät.
Kilpailussa käytettiin myös epävirallista sähköistä ajanottoa, jonka mukaan Hinesin aika oli 10,03, Greenen 10,09 ja Smithin 10,13.
Kaikkiaan 13 miestä ehti juosta ME:tä sivuavan käsiajan 9,9 ennen kuin maailmanennätysprotokolla vaati sähköistä ajanottoa. Systeemi olikin lähinnä pelkkä huono vitsi.
Hinesin aika oli kova, sillä sen rikkoi vasta hänen maanmiehensä Calvin Smith 15 vuotta myöhemmin juostuaan 9,93. Nuorempana Hines pelasi baseballia, kunnes hänen juoksijan kykynsä huomattiin. Mies ei kuitenkaan jäänyt Meksikon olympialaisten jälkeen parantelemaan ennätystään, sillä hän päätti siirtyä amerikkalaiseen jalkapalloon. Ura ei kuitenkaan lähtenyt liiton. Meksikon jälkeen Hines ei enää koskaan juossut kilpaa.
On melko hämmästyttävää, että jo vuonna 1932 Los Angelesin olympialaisissa oli olemassa automaattinen ajanotto ja maalikameran kuvat. Silti käsiajanottoon luotettiin vielä vuosikymmeniä. Tokion olympialaisissa 1964 Seikolla oli elektroninen ajanottojärjestelmä, mutta siitä ei vielä tullut standardi.
Nykypäivänä tuntuisi mielipuoliselta, että käsiajanottoon luotettaisiin. Jopa pikkulasten kilpailuissa sähköinen ajanotto on lähes vakio. Omalla valmennusurallani on vielä suht hiljattainkin käynyt niin, että syystä tai toisesta sähköinen ajanotto pettää. Silloin aikoja ei saada tai joudutaan juoksemaan uudestaan.
Vielä reilu vuosikymmen sitten monissa kilpailuissa oli myös varmistuspartio, joka otti maaliviivalta taskunauriillaan käsiajat varmuuden vuoksi jokaiselle juoksijalle. Muistan hyvin yhden kilpailun, kun sähköaika kurahti. Käsiajanottajien keski-ikä oli varmasti yli 70 vuotta. Siinä he sitten arpoivat kelloistaan sopivia aikoja. Kun kävi niin, että kolmantena maaliin tulleen aika olikin heikompi kuin neljännen, ”arvottiin” sulassa konsensuksessa sopivat ajat…
Käsiajat ovatkin olleet varmasti tismalleen yhtä luotettavia kautta historian. Esimerkiksi Raimo Vilén juoksi Helsingissä vuonna 1972 käsiajan 10,0, joka oli tuolloin Suomen ja Euroopan ennätys. Vuotta aiemmin hän oli kellottanut sähköajan 10,57 ja viralliseksi ennätykseksi jäi vuotta myöhemmin juostu 10,49.
Lauri Hollo
