Atleetin kolumnisti Lauri Hollo kysyy SM-liigalta, mikä arvo liigapelien jälkeen pidetyissä lehdistötilaisuuksissa on yhtään kenellekään? Ne ovat tylsää jargonia, jotka eivät anna kenellekään yhtään mitään. Paitsi ehkä sitten, jos Risto Dufva vielä palaisi liigavalmentajaksi.
Toista oli meno ja meininki silloin, kun legendaarinen Juhani Tamminen yritti viedä toimittajia kuin litran kukkoa.
Nykyisin paikalla on varsin nopeasti pelin päättymisen jälkeen kaksi päävalmentajaa, toinen voiton ansiosta hiukan positiivisempi ja toinen usein kikkulan kuva otsassa oleva hävinneen joukkueen valmentaja. Jutustelu harvoin on millään tavalla hedelmällistä. Usein järkeviä kommentteja saa nyhtää hohtimilla.
Harva mediakaan käyttää enää näitä lehdistötilaisuuksien löpinöitä jutuissaan. Mieluummin odotetaan jonkin aikaa, että tunnekuohut ovat laimentuneet ja valmentajilta saadaan edes jotakin järkevää ”omaa kamaa”. Todennäköisesti näitä pressitilaisuuksia pidetäänkin, että saadaan ”lisäarvoa” MTV:n tv-lähetyksiin.
Lehdistötilaisuus on dinosauruksen luuranko jostakin jurakaudelta. Muinoin juttuja perustettiinkin näiden ympäripyöreiden jorinoiden varaan. Mutta se oli sitä aikaa, kun urheilutoimittajat olivat pääosin lajia fanittavia kansakoulun jumppamaikkoja, joilla oli lehdistökortin saatuaan touhutippa vähintään nenässään.
Nyt he ovat suureksi osaksi journalistikoulutuksen käyneitä ja moni jopa omaan lajiinsa täysin vihkiytyneitä. Ei heidän kuulu enää kuunnella näitä jonninjoutavia hölinöitä, vaan tehdä omat kysymyksensä valmentajalle saadakseen pönkitystä analyysilleen. Toki tietyissä aikapuitteissa.
Jos maailma olisi valmis, parasta olisi mennä tunti pelin jälkeen baariin jutustelemaan ja nauttimaan virvoke päävalmentajan kanssa. Siihen toki harvoin, jos koskaan, on tilaisuutta. Mutta jos olisi, irtoaisi ottelusta pomminvarmasti paljon mehukkaampia näkökulmia kuin heti tuoreeltaan pelin jälkeen.
Tuon yleisen lehdistötilaisuuden jälkeen medialla on toki nykyisin vielä mahdollisuus jututtaa koutseja. Valmentajilla on kuitenkin (liian) iso valta siinä, kenelle puhutaan ja mitä.
Olli Jokisen pöyhkeää ja omanarvontuntoista käytöstä Stadin derbyn lehdistötilaisuudessa kritisoitiin. Hän sai, mitä tilasi. Oliko syy sitten Jokisen vai sen, että tilaisuus tuli tunnemyrskyssä heti hävityn ottelun jälkeen? Varmasti molemmissa. Jokinen voisi kuitenkin muistaa, että median kanssa toimiminen kuuluu hänen työnkuvaansa.
Toki Jokinenkin toimii mediaa kohtaan silkkihansikkaat kädessään verrattuna vaikkapa Juhani ”Jääkiekkoleijona numero 79” Tammiseen. Hänelle ei ollut kynnys tivata ilkeältä kriittisiä kysyvältä toimittajalta, montako liigapeliä hänellä on vyöllään tai kommentoida koko toimittajakunnalle, että kukaan teistä unisista ei ymmärrä pelistä hevon paskaa.
Ainakin kaltaiseni muinaisjäänteen muistissa on yhä hyvin Tamin kymmenen minuutin klassikkomonologi lehdistötilaisuudessa huhtikuulta 2009, kun hänen valmentamansa Sport oli karahtanut Ässille liigakarsinnan Game Sevenissä (video jutussa ylempänä). Siihen verrattuna Jokisen yrmeät vastaukset ”en mitenkään” ja ”se, että ei ole kentällä” tuntuvat suorastaan lain rikkomiselta.
Oi miksi kaikki koutsit eivät ole kuin Tamminen – ja samaan aikaan jumalalle kiitos, että eivät ole.
Näkökulma: Lauri Hollo
