Uinnin legenda Jani Sievinen vierailee Atleetin Tony Hällforsin juontamassa Sporttikärpänen-ohjelmassa. Hän muistelee siinä uintiuraansa, joka huikeiden MM- ja EM-kultasuoritusten lisäksi tarjosi katkeran olympiahopean.
Hopeamitalin voittaminen on monelle unelmien täyttymys. Ei ollut kuitenkaan Jani Sieviselle.
– Ei missään tapauksessa se Atlanta ole paras saavutus. Se oli pettymys. Sieltä lähdettiin kultaa hakemaan ja hopeeta tuli, Sievinen muistelee.
Sievisen hurja neljän vuoden voittoputki 200 metrin sekauinnissa katkesi olympiafinaaliin. Unkarilainen Attila Czene otti yllätysvoiton Sievisestä.
– Se paras saavutus on, mitä edelsi ennen Atlantaa. Barcelonan 1992 jälkeen en hävinnyt kertaakaan sitä omaa lajiani neljään vuoteen. 39 kilpailua voitin peräkkäin ja hävisin Atlantan olympiafinaalin, Sievinen toteaa.
Miksi Sievinen sitten hävisi? Hän korostaa, ettei tehnyt asioita niin hyvin kuin olisi pitänyt.
– Ei siinä mitään ihmeellistä tapahtunut. Jäin pari sekuntia omasta ennätyksestäni, mikä käytännössä tarkoittaa suunnilleen viittä metriä. En ollut vaan harjoitellut tarpeeksi hyvin. Alkoi ote lipsumaan puoli vuotta ennen olympialaisia ja yksi kaveri oli parempi.
Sievinen kiistää, että olisi lähtenyt Atlantaan takki auki.
– En rotsi auki. Ei sellainen olo missään tapauksessa ollut. Kun monta vuotta olet treenannut hemmetin kovaa, niin jossain kohtaa tulee semmoinen, ettet vaan kykene siihen.
Atlanta oli Sievisen uran käänne. Hän jatkoi sen jälkeen vielä kymmenen vuotta ja voitti vielä EM-kultaa pitkällä radalla, mutta ei enää saavuttanut mitaleita pitkällä radalla MM-kisoissa, eikä voittanut olympiamitalia.
Atlantaa edelsi 18 vuoden harjoittelu.
– Kyllä kuutena päivänä viikossa tuli viisi tuntia altaassa vietettyä plus kaikki muu harjoittelu siihen päälle. Kaikki kestävyyslajit vaatii vähän spesiaaliluonnetta, Sievinen toteaa.
Janin isä Esa Sievinen hoiti valmennuspuolen.
– Mä opin neljävuotiaana uimaan. Vuonna 1978 Vihtiin ja Nummelaan tuli uimahalli. En mä ole valinnut omaa lajiani. Faija on valinnut meidän lajit. Kuusivuotiaana mulla oli uintitreenit seitsemänä päivänä viikossa.
– 14-vuotiaaksi saakka se oli enemmän faijan intohimo kuin itseni. Mutta silloin mä tajusin, että mulla voi oikeasti olla mahdollisuudet huipulle. Mulla ei ollut epäuskoa, että tästä ei voisi tulla jotain, Jani toteaa.
Sievinen toteaa, että kuusi vuotta ennen Atlantaa hän tajusi menevänsä urallaan pitkälle.
– Varmaan 1990, kun minä, Antti Kasvio, Petteri Lehtinen ja Vesa Hanski oltiin semmoinen nelikko. Nuorten EM-kisoissa pärjättiin pirun hyvin. Se noteerattiin aika isosti Suomessa.
Katso Sporttikärpänen tästä:
