Mitä tapahtuu, kun jääkiekkoleijonat voittavat maailmanmestaruuden? Heti pukuhuoneessa menestyksen jälkeen aukeavat kaljatölkit ja kuohujuomat median tallentaessa remun koko kansalle. Mitä tekivät lentopalloilijat huikean EM-pronssinsa jälkeen? Korkkasivat ja ruiskuttivat vissyä.
Lentopalloilijoiden palatessa kotiin ei nähty Timo Jutilan nilkkatulehduksen siivittämää ”mennään eteenpäin” -sönkötystä, eikä Pasi Nurmisen lentokenttäukemeja.
Tampereen mitalijuhlissa maanantaina sama meno jatkui. Ei nähty mustia aurinkolaseja (paitsi Waltteri Torikalla), ei umpiväsyneitä ja kaksi yötä juhlineita kasvoja. Oli vain joukko nuoria ja vähän vanhempia fiksuja miehiä. Ero on silmiinpistävä.
En nyt sano sitä, etteikö kukin saisi juhlia tyylillään. Saa. Ja kyllä jääkiekkoilijoistakin moni on osannut ja osaa edelleen juhlia fiksusti.
Leijonien kultajuhlista on kuitenkin tullut koko kansan keväinen bakkanaali, joissa kenties kuuluukin olla pikku hutikassa. Niin lavalla kuin sen tuolla puolenkin. Silti oli silmäänpistävää, kuinka fiksusti Veljekset hoitivat virallisen leiviskänsä. Ylilyöntejä ei todellakaan nähty.
Pomminvarmaa on, että hekin vielä juhlivat – ehkä rajustikin miestä väkevämmän voimalla – mutta on upeaa nähdä, ettei sitä tehdä julkisesti. Työ ensin, sitten huvi – julkisuudelta piilossa.
Jonkinlainen ontuva sosiologinen selitysmalli voisi olla se, että jääkiekon MM-kisoissa myös suomalaisyleisö on perin usein pikku hiprakassa, jotkut isommassakin. Liekö kukaan koskaan nähnyt humalaisia faneja lentopallokatsomossa? Niinpä. Voi hyvin olla, että joukkue halusi kunnioittaa fanejaan olemalla samankaltaisia kuin he. Ja näytti siltä, että ilo ilman viinaa onnistui veljesjoukolta mainiosti.
Jokainen huippu-urheilija on aina esikuva etenkin nuorelle fanipolvelle. Lentopallon keskimääräinen fani taitaa tosin silminnäkijähavaintojen perusteella olla hieman kypsemmässä iässä kuin keskimääräinen kiekkofani. En usko, että hekään pahastuivat, kun mitalikarkeloissa ei ylenmäärin rellestetty. Tuosta joukkueesta koko urheilua seuraava kansa saa oikeasti olla ylpeä – monessakin mielessä.
Näkökulma: Lauri Hollo
