Miesten lentopallomaajoukkue, Veljekset, voi toimia johtotähtenä koko suomalaisen joukkuepalloilun hienolle tulevaisuudelle, kirjoittaa Mitri Pakkanen Atleetille Milanosta.
MILANO. Pohjois-Italian alkusyksy on ollut Suomelle armelias ja menestyksekäs, urheilullisesti jopa historiallinen. Kerrassaan kaunis.
Kun oranssi täysikuu nousi perjantaina ja lauantaina Milanon syyskuiselle taivaalle, Suomi pelasi itselleen miesten lentopallohistorian ensimmäisen arvokisamitalin. Slovenian kaaduttua lauantain pronssiottelussa puhtaasti erin 3–0 tuntui kuin aika olisi hetkeksi pysähtynyt.
Mutta palataan Italian kuutamosta silti parikymmentä vuotta taaksepäin Suomen aurinkoon. Elettiin kesäkuuta 2008, kun Kisakallion ilma seisoi, linnut visersivät, järvi oli tyyni, alkukesä parhaimmillaan.
Kello kävi iltapäiväkolmea, kun Mauro Berruto istuutui haastatteluun urheiluopiston auditorion kolmannelle penkkiriville. Hänen viestinsä ei jäänyt epäseväksi.
– Teen kaikkeni, jotta pelaajat voivat antaa kaikkensa, Suomen maajoukkueen italialainen päävalmentaja tähdensi.
– Minun tehtäväni on auttaa pelaajia heidän työssään ja saada joukkue menestymään.
Paikalle saapui Antti Siltala. Joukkueen runkopelaajiin kuulunut luottomies esitti esihenkilölleen Berrutolle pari tarkentavaa kysymystä.
– Mister, milloin harjoitellaan seuraavan kerran ja mihin aikaan syödään?
Berruto vastasi kysymykseen kohteliaan tiukasti, pelaajaa kunnioittavasti. Hän ei ollut tänäkään kyseisenä päivänä antanut joukkueelle tarkkoja ohjeita, vaan odotti, että joku tulee kysymään, kuinka toimitaan. Eli kantamaan vastuuta.
Lyhyeen hetkeen sisältyi paljon symboliikkaa ja konkretiaa.
Lauantaina Berruto jakoi Instagram-tilillään tunteikkaan päivityksen, jossa hän muisteli aikaansa Suomen päävalmentajana ja kertoi, miten tuo aikakausi muutti häntä valmentajana.
Suomalainen huippulentopalloilu aloitti Berruton alaisuudessa uuden aikakauden, jonka hedelmiä on kerätty nyt jo pari vuosikymmentä. Hänen seuraajansa Daniel Castellani, Tuomas Sammelvuo, Joel Banks ja nyt Olli Kunnari ovat olleet – kuka enemmän, kuka vähemmän – johdonmukaista jatkumoa Berruton aloittamalle työlle.
Pelaamisen ja koko toiminnan ytimessä on aina parinkymmenen viime vuoden aikana ollut Joukkue. Ei koskaan yksittäinen pelaaja. Ei koskaan.
– Maajoukkueen kehitys on tapahtunut pikkuhiljaa pelaajien sukupolvenvaihdoksen myötä, Olli Kunnari sanoi Atleetin haastattelussa viikonloppuna Milanossa.
Suomi-lentiksen eri sukupolvet ovat todellakin toistensa Veljeksiä. Nyt Tampereelta alkanut ja Torinon kautta Milanoon jatkunut kisataival ja upea kolmas sija alleviivaavat maajoukkueen tervettä toimintakulttuuria.
Kun Suomen pelaajien kanssa keskustelee, heidän puheistaan, olemuksestaan, ele- ja kehonkielestään paistaa työhyvinvointi. Joukkueessa on mukava olla, sillä veljekset – muutkin kuin Luka ja Nooa Marttila – viihtyvät toistensa seurassa.
Esimerkiksi Berruton, Sammelvuon ja Kunnarin tekemän työn kauaskantoinen lisäarvo ei ole mitattavissa ainoastaan puolustus- ja hyökkäysteoissa tai -tehoissa, erä- tai otteluvoitoissa, mitaleissakaan.
Se on jotakin, joka voi parhaassa tapauksessa määritellä suomalaista joukkuepallopelaamista tästä pitkiä aikoja eteenpäin. Berruton aloittamaa sekä Sammelvuon ja Kunnarin jalostamaa esimerkkiä kannattaa seurata.
Lue myös: Kaikkien aikojen suomalainen palloilusaavutus! Voitettu pronssi!
Lue myös: Maajoukkuekonkarin mieltä kalvoi vuosikaudet – nyt ura kruunautui upeasti
Näkökulma: Mitri Pakkanen
