Aleksander Barkov on poikkeuksellinen jääkiekkoilija – sekä poikkeuksellinen hieno ihminen.
Suomalaisessa jääkiekkoilussa on yksi poikkeuksellinen, erikoinen ja jopa outo ilmiö.
Suomalainen jääkiekkoilija voi yltää vaikka millaisiin mainetekoihin maailman parhaassa liigassa NHL:ssä, mutta vasta pelaaminen Leijona-paidassa jokakeväisissä MM-kisoissa nostaa pelaajan suuren suomalaisen kiekkoyleisön, sen karjalalippiskansan, puheenaiheeksi.
Näihin essonbaarien kahvipöytäkeskusteluihin ei välttämättä pääse, vaikka olisi pelannut kolmetoista kautta NHL:ssä piste per peli -tahdilla, voittanut kaksi Stanley Cupia ja autotallillisen henkilökohtaisia palkintoja.
Mutta teepä maali tai syötä pari MM-kisoissa Unkaria vastaan – tai, herranjestas, tee MM-kisoissa maali ilmaveivillä, niin et pääse koskaan alas kansakunnan kaapin päältä, vaikka miten haluaisit ja yrittäisit.
Edeltävissä virkkeissä on tietysti vähän liioittelua. Totta kai kaikki jääkiekon seuraajat Suomessa tietävät, kuka Aleksander Barkov on. Mutta ymmärrätte hyvin, mitä tarkoitan.
Vasta nyt, kun Barkov on esitellyt suuruuttaan kolmen pelin verran Sveitsissä käytävissä MM-kisoissa, kaikki puhuvat Barkovista.
Kahdeksan vuoden tauko Leijonista
Tähän on myös tavallaan loogisia syitä. NHL on kaukana, pelit pelataan Suomen yöaikaan, eikä pelejä juuri näe televisiosta ilmaiskanavilta (nyt ei kaikille tosin näy MM-kisojakaan, mutta se on toinen juttu).
Ja toiseksi: ennen syksyllä 2024 pelattua 4 Nations -turnausta Barkov ei ollut pelannut Suomi-paidassa kahdeksaan vuoteen. Hänen edellinen esiintymisensä sinivalkoisissa oli syksyn 2016 World cupissa.
MM-kisoissa Barkov oli pelannut ennen tätä kevättä vain kahdesti, vuosina 2015 ja 2016. Olympialaisissa Barkov on edustanut Suomea vain kerran, talvella 2014.
Vasta nyt, Barkovin ollessa 30-vuotias, Suomen kansan syvät rivit pääsevät näkemään, mikä Barkov on miehiään – pelaajana ja ennen kaikkea ihmisenä.
Teini vedätti kokenutta toimittajaa
Itse pääsin tutustumaan Barkoviin lähemmin jo loppuvuodesta 2011. Barkov oli tuona syksynä täyttänyt 16 vuotta ja noussut Tapparan liigajoukkueeseen. Tein Barkovista ison jutun silloiseen Veikkaaja-lehteen.
Barkov oli jo tuolloin hämmästyttävän kypsä pelaaja. Muistan ihmetelleeni, miten tuolla pojalla ei ole kaukalossa koskaan kiire, miten hänellä on jatkuvasti kaikki maailman tila ja aika.
Se johtui tietysti Barkovin poikkeuksellisista jääkiekkovaistoista. Hän tunnisti jo tuolloin tarkasti, mihin kaukalossa kannatti sijoittua, mitä kannatti tehdä ja mitä ei kannattanut tehdä. Jälkimmäisestä nähtiin erinomainen esimerkki MM-kisojen avausottelussa Saksaa vastaan. Barkov jätti koskematta kiekkoon, antoi sen mennä, ja Jesse Puljujärvi pääsi tekemään helpon maalin.
Mutta erityisesti jo tuolloin mieleeni jäi Barkovin luonne; hänen hiljainen ja älykäs huumorinsa, tilannetajunsa sekä yksi tarina, joka tuo aina sitä muistellessa roskan silmään.
Aloitetaan huumorista. Mainitsin Barkoville, että Tapparan silloinen päävalmentaja Risto Dufva oli sanonut Barkovin olevan paras juniorisenttteri, jonka oli koskaan nähnyt. Kysyin Barkovilta, mitä tämä ajatteli Dufvan kommentista.
– En tiedä, oliko se vitsi, Barkov vastasi.
– Hän on sanonut sen kolme kertaa, huomautin.
– No jos se oli niin hyvä vitsi, että se toimii monta kertaa, Barkov räväytti.
Kun olimme matkalla Hakametsän jäähallilta lounaspaikkaan (minä ajoin, koska Barkovilla ei tainnut olla vielä edes sitä kuuluisaa mopoautoa), kysyin Barkovilta jotakuinkin, miten nopea nousu Tapparan tähtipelaajaksi ja siitä seurannut julkisuus on vaikuttanut nuorukaisen elämään.
Muistan edelleen elävästi, miten Barkov tuijotti suoraan eteensä ja vastasi ilmeenkään värähtämättä, että ”onhan tässä joutunut vähän miettimään, missä ja milloin liikkuu, että saa kulkea rauhassa”.
Seurasi muutaman sekunnin hiljaisuus, jonka aikana ehdin miettiä, että tässäpä on mehukas sitaatti.
Sitten Barkov ei pystynyt enää pitämään pokkaansa. Tajusin, että kloppi, perhana, vedätti minua, 15 vuotta toimittajan töitä tehnyttä miestä sata–nolla.
Joukkuepelaaja jo 10-vuotiaana
Ja sitten se upein tarina, joka kertoo kaiken Aleksander Barkovista ihmisenä. Tässä kohdassa lienee myös paikallaan muistuttaa, että Barkovin NHL:ssä saamien henkilökohtaisten palkintojen joukossa on hänelle viime kauden päätteeksi ojennettu King Clancy Trophy.
Sen saa pelaaja, joka osoittaa johtajan ominaisuuksia sekä jäällä että sen ulkopuolella ja on tehnyt merkittävää humanitaarista työtä yhteisössään.
Barkov on jo pitkään tehnyt yhteistyötä floridalaisen Joe DiMaggion lastensairaalan kanssa ja lahjoittanut sairaalalle rahaa jokaisesta tehopisteestään NHL:ssä: maalista 1600 dollaria ja syötöstä 800 dollaria.
Viime talvena Barkov lahjoitti sairaalalle yli miljoona dollaria. Maailmalle levisi video, jossa sairaalan lapsipotilaat lähettivät Barkoville kiitosvideon, ja tähtipelaaja puhkesi itkemään.
Loppuvuodesta 2011 kysyin 16-vuotiaalta Barkovilta, mitä hän piti uransa siihen asti suurimpana saavutuksena tai hienoimpana hetkenä.
Vastauksen muisteleminen saa edelleen kylmät väreet kulkemaan kehon läpi.
Barkov muisteli vuosiaan Tapparan E-junioreissa, eli aikaa, jolloin hän oli noin 10-vuotias.
– Meillä oli joukkueessa yksi poika, joka ei koskaan saanut tehtyä maalia. Ajattelin, että hänenkin pitää joskus saada tehdä maali. Yhdessä pelissä sitten järjestin hänelle kaksi sellaista paikkaa, että hän sai ihan väkisin tehtyä maalin, Barkov vastasi.
Aleksander Barkov osoitti todellisen suuruutensa jo tuolloin.
Harri Pirinen
