Jalkapallon MM-turnaus 2022 pelattiin Qatarissa. Atleetin toimittaja Otto Palojärvi muistelee tässä artikkelissa, millaista kisoissa oli paikan päällä.
MM-futiksen myöntäminen Qatarille oli eräänlainen esimerkki Kansainvälisen Jalkapalloliiton FIFA:n pöhöttöneisyydestä ahneutensa syövereissä. Raha ratkaisi, eikä FIFA:n päättäjiä oikeastaan kiinnostanut, kuka kisoja haki, jos pätäkkää laitettiin pöytään.
Moni siirtotyöläinen menetti stadionien rakennustöissä henkensä. Mutta Qatarin ihmisoikeustilanne ei kisojen jälkeen kehittynyt mihinkään suuntaan. Esimerkiksi Nepalista, Intiasta ja Afrikan maista jonotetaan, jotta voisi päästä Qatariin töihin epäinhimillisiin oloihin.
Qatarin kisaprojekti kuulosti niin omituiselta, että päätin itse lähteä viikoksi kisoihin paikan päälle. Akkreditointi maailman suurimpaan urheilutapahtumaan oli helpompaa saada, koska Suomen valtamediat eivät kisoista halunneet raportoida.
Omien kokemusteni perusteella Qatar järjesti tapahtuman, joka itse urheilun osalta oli onnistunut. Faneja paikan päällä riitti ja Dohassa oli valtavan suuren urheilujuhlan tuntua.
Suurin epäonnistuja Qatarin kisoissa oli eurooppalaismedia. Suomesta Sanoma ei lähettänyt toimittajiaan paikalle päätettyään idealistisista syistä boikotoida tapahtumaa. Onko sellainen journalismin tarkoitus?
Suomen medioissa julkaistiin kyllä paljon kirjoituksia Qatarin kisoista. Ja niitä tuli toimittajilta, jotka eivät olleet paikan päällä, vaan käänsivät juttuja kisojen ääriesimerkkejä käsitelleistä ulkomaisista jutuista.
Lukija sai kuvan, ettei Qatarin peleissä olisi ollut tunnelmaa. Oli vain palkattuja faneja.
Kisojen järjestelyissä oli kuulemma ongelmia ja että paikan päällä vallitsi suoranainen maanpäällinen helvetti. Se kuulemma johtui siitäkin, ettei alkoholia saanut nauttia julkisilla paikoilla.
Kyllä faneja Dohassa oli joka puolelta maailmaa. Eurooppalaisia ehkä hieman vähemmän kuin EM-kisoissa, mutta valtava määrä kuitenkin. Eikä alkoholin nauttiminen ollut oleellinen asia.
Menomatkani Dohaan 23. marraskuuta suuntautui rajallisen budjetin takia Lontoon kautta. Koronatestejä ei tarvinnut enää ottaa. Riitti, että puhelimeen oli ladattu Hayya-sovellus. Käytin sitä varapuhelimessani, jossa käytän myös kiinalaista WeChat-sovellusta.
Lontoon Heathrown lentokenttä oli täynnä jalkapallofaneja. Brasilialaiset metelöivät. British Airwaysin lennolla matkustajia oli paljon Yhdysvalloista, jotka olivat lähteneet kannustamaan sukunsa kotimaiden Meksikon ja Ghanan joukkueita.
Aamuvarhain kone oli perillä Dohassa. Kirosana humahti suustani, kun astuin ulos Dohan helteeseen. Kuumuus tuntui aivan erilaiselta kuin Kanarialla tai Thaimaassa. Se suorastaan humahti.
Hotellissa tarjottiin teetä. Yliystävällinen respan virkailija kertoi olevansa kotoisin Libanonista. Baaria hotellissa ei ollut, mutta rukoushuone löytyi samasta kerroksesta.
Lähdin suunnistamaan ensimmäiseen peliin. Siinä kohtasivat Uruguay ja Etelä-Korea.
Näin stadionin ulkopuolella, että puheet stadion täyttämisestä maksetuilla faneilla oli potaskaa. Uruguaysta oli matkustanut Dohaan valtava määrä faneja. Korealaisiakin oli viitisentuhatta.
Tunnelma muistutti minkä tahansa Euroopan huippuottelua. Uruguayn fanit pitivät huolta, että meteliä riitti.
Peli päättyi 0-0. Uruguayn pelaajat antoivat haastatteluja vain espanjaksi ja joukkueen mediapäällikkö suorastaan suuttui, kun tiedustelin englanninkielistä haastattelumahdollisuutta. Luis Suarez käveli zombimaisesti haastattelualueen ohi. Bundesliigassa pelannutta korealaispelaajaa Lee Yae-sungia jututin saksaksi.
25. marraskuuta ohjelmassani oli kaksi peliä. Walesin ja Iranin ottelussa huomiota herätti Iranista tullut valtava fanimäärä. Matka Qatariin oli tietysti lyhyt, kun tarvitsi ainoastaan tulla Persianlahden yli.
Iranilaiset vihelsivät kansallislaululleen. Jalkapallofanit osoittivat tukeaan Iranin uskonnollisen poliisin surmaamalle Mahsa Aminille.
Paikan päällä oli 40 000 katsojaa, joista noin 30 000 oli Iranista. Ja Iran myös voitti ottelun 2-0.
Iranilaiset olivat pelin jälkeen hurmiossa. Alkoholia siihen ei tarvittu.
Samana iltana pelattiin Englannin ja Yhdysvaltain ottelu kaukaisemmalla Al-Baytin stadionilla. Se ottelu päättyi 0-0. Brittifaneja oli valtavasti, vaikka Suomessa oli uutisoitu, että he britit olisivat boikotoineet kisoja Qatarin alkoholilakien takia.
Pelaajien haastattelumahdollisuutta ei tässä pelissä ollut. Paikan päällä oli niin paljon mediaa, ettei suomalaisille herunut mixed zone-passeja.
Seuraavana päivänä 26. marraskuuta ohjelmassa oli Tunisian ja Australian ottelu. Paikan päällä oli 30 000 tunisialaista, joiden mökä soi korvissa.
Australia hiljensi Tunisian fanit voittamalla 1-0. Australian pelaajat ilmoittivat kyllästyneinä olevansa pelaamassa Qatarissa jalkapalloa tiedusteltuani kisoihin liittyvistä lieveilmiöistä.
27. marraskuuta suuntasin Costa Rican ja Japanin otteluun, jonka Costa Rica voitti yllättäen 1-0. Japani osoittautui mediasuhteissaan Uruguayn vastakohdaksi. Japanin mediapäällikkö varmisti moneen kertaan, että joukkueen kapteeni Maya Yoshida tulisi antamaan englanninkielisiä kommentteja.
28. marraskuuta todistin paikan päällä Serbian ja Kamerunin ottelua. Serbian faneilla oli sotilashatut päässään. Se kertoo osaltaan Serbian lähihistorian pimeistä vaiheista.
Paikalla oli myös venäläistoimittaja, jolla oli Venäjän laivaston lakki päässään, jolla rikkoi FIFA:n mediasääntöjä. Kukaan ei tähän puuttunut.
Venäläistoimittaja tiedusteli Serbian pelaajalta Marko Grujicilta, saiko tämä voimaa venäläiskatsojien kannustuksesta. Grujic vastasi kuulleensa vain serbialaiskannustusta.
Kamerun pelasi Serbiaa vastaan 3-3 -tasapelin. Kamerunilaiset median edustajat tuulettivat katsomossa avoimesti vastoin FIFA:n mediasääntöjä.
Kamerunin pelaaja Samuel Gouet ylisti minulle 40 vuotta maansa presidenttinä ollutta Paul M’Biyaa. Hän ilmoitti, että M’Biya oli kehottanut häntä unelmoimaan, ja että unelma toteutui tasapelillä Serbiaa vastaan. Kameruniin verrattuna parjattua Serbiaa voi pitää demokratian kehtona.
Samana iltana pelattiin Lusailissa ottelu Portugali-Uruguay. Siinä pelissä huomiota herätti kentälle sateenkaarilipun kanssa juossut kannattaja, jonka kylteissä luki ”Pelasta Ukraina” ja ”Mahsa Amini”. Ajankohtaisia viestejä neljä vuotta myöhemminkin.
Yllättäen pääsin haastattelualueelle. Cristiano Ronaldoa ei tenttiin saatu, mutta Portugalin pelaajista jututettavaksi tuli Ruben Neves. Hän kertoi tukevansa mielenosoittajaa ja Portugalin joukkueen aikovan vedota tämän vapauttamiseksi.
Toiseksi viimeisenä kisapäivänäni 29. ohjelmassa oli Senegalin ja Ecuadorin ottelu. Ennen peliä juttelin Ecuadorin fanien kanssa, jotka tiesivät Jari Litmasen. Suomesta he eivät tienneet muuten mitään.
Senegal voitti ottelun 2-1 ja pääsi jatkoon. Stadionin ulkopuolella esitettiin senegalilaisia kansantansseja.
Suoraan tästä pelistä suuntasin Yhdysaltain ja Iranin otteluun. Poliittinen jännite oli kova.
Vip-aitiosta tuli ulos qatarilaisia, joilla oli Yhdysvaltain liput turbaaneissaan. Iranista ei silloinkaan tykätty Qatarissa.
Yhdysvallat voitti 1-0. Tunnelma oli jännitteinen. Selväksi tuli, ettei maksettuja faneja ollut Al Thumama-stadionilla.
Viimeisenä kisapäivänäni 30. marraskuuta todistin ensin Tanskan 0-1 -tappiota Australialle heikolla esityksellä. Tanskalaisfanit eivät halunneet haastatteluun. He ilmoittivat haluavansa välttää ikävää julkisuutta, koska moni oli moralisoinut matkustamista Qatariin.
Toisessa pelissä todistin konteista rakennetulla stadionilla Argentiinan ja Puolan välistä ottelua. Tunnelma oli hurja. 44 000 katsojasta argentiinalaisia oli noin 25 000. En muista, että moista tunnelmaa olisin ikinä kokenut Euroopassa missään futismatsissa.
Argentiina voitti 2-0. Suomalaismedia ei mahtunut haastattelualueelle.
Metroasemalla parisen tuntia pelin jälkeen raikuivat argentiinalaisten voitonlaulut. Alkoholia ei saanut mistään, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä.
Aamuyöstä suuntasin lentoasemalle. Kävin siellä baarissa, jossa tuoppi Budweiser-olutta maksoi noin 15 euroa.
Baarissa istuneet saudiarabialaiset fanit kittasivat Budweiser-tuoppeja kovassa tahdissa. Heidän kotimaassaan anniskelulaki oli hieman tiukempi.
Sain Dohan vierailustani paljon vihapalautetta, vaikka kirjoitukseni itse kisoista olivat kielteisiä. Kielteistä palautetta tuli toisilta toimittajiltakin.
Fakta kuitenkin oli, että Qatarin MM-kisoissa oli hieno tunnelma ja järjestelyt toimivat hyvin. 2022 MM-kisoissa koettiin ainoan kerran, että kaikkien maiden fanit olivat samassa kaupungissa.
Mikä on journalismin tarkoitus? Onko se tosiasioiden kertomista, vai toimittajan omien mielipiteiden kertomista kansalle? Tämä kysymys näyttää monilla jääneen epäselväksi, koska tehtiin valintoja olla matkustamatta Qatariin, vaikka kisoista piti raportoida.
Maailma on epäreilu paikka. Qatar kertoo karua kuvaa maailman eriarvoisuudesta, jollaista Suomessa ei pysty edes kuvittelemaankaan.
Silti kymmenet miljoonat ihmiset haluavat yhä Qatariin siirtotyöläisiksi ja vain pieni osa halukkaista pääsee. Se on valitettavasti parempi vaihtoehto kuin kotoinen kurjuus.
Ja Qatar ei välitä, koska tietää, että maailmalla tarvitaan sen kaasu- ja öljyvaroja. Moralisointia riittää, mutta kaasua tarvitaan kaiken moralisoinnin keskellä. Eurooppalaisille kelpaa arabimaiden energia, mutta eivät arabimaiden järjestämät jalkapallokisat.
Jalkapallon MM-kisojen jälkeen Qatarissa on järjestetty useita urheilutapahtumia. Niihin osallistuneita suomalaisia ei ole kritisoitu. Niin nopeasti asiat unohtuvat.
Todennäköisesti Qatarin tulevaisuus on surullinen. Ilmastonmuutos voi tehdä siitä mahdottoman paikan elää.
Itse tuskin matkustan Dohaan enää uudelleen.
Otto Palojärvi
