Suomen jalkapallomaajoukkue on täynnä sinänsä taitavia pelaajia, mutta asenne ja taistelutahto eivät ole samaa luokkaa kuin edellisillä sukupolvilla, kirjoittaa Atleetin toimittaja Harri Pirinen Helsingin Olympiastadionilta.
HELSINKI.
Keitä te ootte te nuoret poijat,
kun en mä tunne teitä?
Suutarin emännän kehtolaulun alkusäe tuli väkisin mieleen tiistai-iltana Helsingin Olympiastadionilla.
Suomen jalkapallomaajoukkue eli Huuhkajat kohtasi kiistellyssä ottelussa Valko-Venäjän miehistöllä, jonka avauskokoonpanosta yli puolet eli kuusi pelaajaa oli korkeintaan 24-vuotiaita. Arvokasta kokemusta Huuhkajien nippuun toivat yli kolmekymppiset Lukas Hradecky (36), Joel Pohjanpalo (32) ja Glen Kamara (30).
Syy siihen, että jalkapallon A-maajoukkue vaikuttaa viittäkymppiä käyvälle setämiehelle tuntemattomalta, on tietysti eniten itsessäni. Kiinnostus ja aika Huuhkajien seuraamiseen on takavuosikymmenistä hiipunut huomattavasti. Iän karttuessa myös taipumus vaipua nostalgian syövereihin on lisääntynyt.
Tekisi mieli sanoa, että ennen oli paremmin. Mutta oliko?
Uskallan väittää, että oli.
Hjelm, Lius, Tiainen…
Itse pääsin ensimmäisen kerran todistamaan Suomen jalkapallomaajoukkueen ottelua Olympiastadionilla 9. syyskuuta 1987. Tuolloin Suomi voitti jalkapallon eurooppalaisen suurmaan Tshekkoslovakian 3–0 Ari Hjelmin, Ismo Liuksen ja Petri Tiaisen maaleilla.
Kuka ikäluokkani futisfanaatikko voisi unohtaa muitakaan sinivalkoisen kokoonpanon pelaajia: Kari Laukkanen, Aki Lahtinen, Jari Europaeus, Jukka Ikäläinen, Erkka Petäjä, Pasi Rautiainen, Markku Kanerva, Erik Holmgren ja Jari ”Jallu” Rantanen.
Ottelun jälkeen joukkue Rantanen etunenässä kantoi pidetyn päävalmentajan Martti Kuuselan kultatuolissa ulos stadionilta – ja kuten Kuusela on vitsaillut, ulos Suomi-futiksesta.
Katsojia oli vain 6430, mutta se ei tunnelmaa latistanut. Tajusin, että tätä on saatava lisää.
2000-luvun alkupuolella Suomen maajoukkueen päävalmentaja Antti Muurinen pääsi valitsemaan joukkueensa Euroopan huippusarjojen pelaajista. Oli aika, jolloin kaikki Englannin Valioliigassa pelanneet suomalaiset eivät mahtuneet A-maajoukkueen avaukseen – eivätkä edes vaihtopenkille, sillä maalivahteja oli Valioliigassa parhaimmillaan kolme, eli Antti Niemi, Jussi Jääskeläinen ja Peter Enckelman.
Kaikkiaan Muurisen päävalmentajavuosina 2000–2005 Valioliigassa pelasi yhteensä 14 suomalaista: Antti Niemi, Jussi Jääskeläinen, Peter Enckelman, Sami Hyypiä, Petri Pasanen, Hannu Tihinen, Aki Riihilahti, Simo Valakari, Joonas Kolkka, Teemu Tainio, Jari Litmanen, Mikael Forssell, Jonatan Johansson ja Shefki Kuqi. Lisäksi esimerkiksi Mika Nurmela pelasi kunnioitettavan uran muun muassa Hollannissa ja Saksassa unohtamatta Mika Väyrysen kymmenen kauden urotekoja Hollannissa.
Tämän ”Kultaisen sukupolven” arvokisapaikka jäi käytännössä maalin päähän Portugalissa marraskuussa 2007. Roy Hodgsonin valmentama Suomi pelasi peräti 14 ottelua käsittäneessä EM-karsinnassa viisi 0–0-tasapeliä, joista viimeinen oli liikaa. Portugalista olisi tarvittu voitto.
Ovatko asiat nyt liian hyvin?
Huolestuttavampaa kuin itselleni osittain tuntemattomat nimet Huuhkajien nykyisessä kokoonpanossa tai pelaajien nuori ikä onkin se, mitä lukee pelaajien nimien perässä näiden seurojen kohdalla. Tiistaina Huuhkajien avauskokoonpano tuli kyllä kokonaan ulkomaalaisista seuroista, mutta nämä seurat ovat pääasiassa muiden Pohjoismaiden seuroja tai maidensa kakkosliigoja.
Mitä oikein tapahtui?
Jalkapallon olosuhteiden kehitys on ollut Suomessa viime vuosikymmeninä vauhdikasta, kun lähes jokaiseen kylään on rakennettu tekonurmia ja vähänkään isompiin taajamiin jalkapallohalleja.
Miksi pelaajien kehitys ei ole seurannut olosuhdekehitystä? Siihen ei löydy koskaan kattavaa vastausta, mutta joitakin melko valistuneitakin arvioita on esitetty.
Merkittävän uran ulkomailla pelannut Sami Hyypiä on puhunut aiheesta monesti. Hyypiä toimi pitkään Valioliigan suurseuran Liverpoolin kapteenina ja voitti muun muassa Mestarien Liigan. Hyypiä ja hänen sukupolvensa saattoi vain haaveilla lämmitettävistä tekonurmista ja halleista. Tai ei, eivät he osanneet sellaisista nykyajan hullutuksista edes haaveilla.
Hyypiä on muistuttanut, että talvella he pelasivat jääkiekkoa ja hiihtivät, ja potkivat palloa lumihangessa. Ja silti – tai ehkä juuri siksi – tuli pelattua ihan kelvollinen ura jalkapallossa.
Hyypiä on sanonut epäsuorasti niin suoraan kuin mahdollista, että onkohan nykysukupolvella vähän liian hyvät oltavat. Ehkä asenne ja taistelutahto eivät kasva lämpimien hallien pehmeillä muovimatoilla yhtä vahvaksi kuin se hänen sukupolvellaan kasvoi.
Tiistain maalittomassa Valko-Venäjä-tasurissakin kentällä kävi ainakin tusina suomalaispelaajaa, joiden tekniikka oli taatusti parempi ja pallokosketus pehmeämpi kuin peliurallaan louhikkokosketuksestaan tavaramerkin tehneellä Aki Riihilahdella. Mutta yhtään sellaista taistelijaa kuin Riihilahti tai esimerkiksi Hannu Tihinen olivat, ei valkopaitaisessa joukkueessa ollut.
Kukaan pelaajista ei jää mieleen millään erityisellä ominaisuudella tai poikkeuksellisilla teoilla.
Näiden lähes neljänkymmenen vuoden aikana on tullut käytyä Stadikalla Suomen matseissa kymmeniä kertoja. Tiistai-illan tapahtuma oli kaikin tavoin yksi masentavimmista – ei vähiten Huuhkajien ponnettoman esityksen takia.
Tämä voi olla hieman liian suora johtopäätös, mutta sallikaa se silti. Voisiko johtua edellä mainituista asioista, että nyt Suomi pelaa Kansojen Liigan C-liigassa eli käytännössä Euroopan kolmostasolla (rankingin sijoilla 33–48), kun marraskuussa 2007 Suomi pelasi Cristiano Ronaldon tähdittämää Portugalia vastaan uskottavasti viimeiseen sekuntiin asti paikasta 16 joukkueen EM-kilpailuihin?
Ja ehkä mainitun kaltaiset pelaajat jäisivät paremmin ihmisten, myös setämiesten, mieleen.
Lue myös: Essee: Suomen jalkapallossa tehdään kaikki väärin alusta alkaen
Harri Pirinen, Helsinki
