Kyllä, yhtään kansainvälistä kilpailua ei ole vielä tällä kaudella käyty, mutta silti tämän asian voi sanoa ääneen. Sille on syynsä, kirjoittaa Atleetin kolumnisti Lauri Hollo.
Tätä on pelätty ainakin pari vuosikymmentä. Hiihdon naisten A-maajoukkueessa on ollut pitkäaikaisia kestotähtiä kuten Aino-Kaisa Saarinen ja Virpi Kuitunen aikoinaan, sittemmin Krista Pärmäkoski ja Kerttu Niskanen.
15-kertainen arvokisamitalisti Saarinen lopetti uransa 39-vuotiaana, Kuitunen (nyk. Sarasvuo) 34-vuotiaana kerättyään kymmenen arvometallia. Pärmäkoski jaksoi viime kauteen asti, 35-vuotiaaksi, ja arvokisamitaleja kertyi 12. Niskanen lopetti hänkin viime kauteen 37-vuotiaana, mitaleja kertyi seitsemän.
Siinä tulikin lueteltua kaikki suomalaiset henkilökohtaisten matkojen naispuoliset arvokisamitalistit sitten vuoden 2009 Pirjo Murasen MM-sprinttipronssin. Ja ennen sitä oli Lahden katastrofaalimaisen suuren häpeän jälkimainingeissa ollut liki kahdeksan vuoden kuiva kausi. 2002–2008 arvokisamitaliin venyivät vain Saarinen ja Kuitunen.
Ongelma on ollut se, ettei maajoukkueeseen ole ilmestynyt uusia nuoria hiihtäjiä, kun vanhat gonanaiset ovat juhlineet. Yksi nykyajan ongelmia on sekin, että kuilu maajoukkueen ja kansallisen tason hiihtäjien välillä on ollut valtava. Sama ongelma on tosin ollut näkyvissä jo pitkään. Muutama hiihtäjä kerrallaan on vastannut henkilökohtaisista mitaleista.
Miksi muita menestyjiä ei ole noussut esiin? Mikä on estänyt heidän kehittymisensä kansainväliselle tasolle jo yli 20 vuoden ajan?
Kun mitaleja on tullut koko ajan, on ajauduttu harhakuvitelmaan, että kaikki on hyvin. Todellisuudessa näiden harvojen mitalistien takana kaikki ei ole ollut todellakaan hyvin.
Naisten maajoukkueen tilanteesta puhuttiin myös Atleetin Lumiukot-ohjelmassa asiantuntija Jussi Piiraisen suulla.
Tällä kaudella naisten A-maajoukkueryhmään kuuluvat Hilla Niemelä, Amanda Saari, Vilma Ryytty, Vilma Nissinen, Jasmin Kähärä, Johanna Matintalo ja Jasmi Joensuu.
Okei, kolme heistä eli Ryytty, Matintalo ja Joensuu olivat Kerttu Niskasen lisäksi mukana vuoden 2026 olympialaisten viestihiihdon pronssijoukkueessa. Silti valistunut veikkaus on, että lähivuosina arvokisamitalit ovat todella tiukassa. Ainakin se vaatii potentiaalisimmilta eli Matintalolta ja Joensuulta sitä kuuluisaa pöljää päivää. Se on huolestuttava merkki, että kukaan ei kuulu rutiinitasollaan mitalisuosikkien joukkoon. Eikä takaakaan ole nousemassa ketään nuoria supersankareita.
Kadonneita urheilijoita
Tämä ei ole ihme. Kun katsoo viiden vuoden takaisia Hiihtoliiton juniorien valmennusryhmiä, sieltä löytyy eri ryhmistä 22 alle 23-vuotiasta naishiihtäjää. Kukaan heistä ei ole noussut lähellekään arvokisatasoa, vaan joka ikinen on jäänyt polkemaan paikoilleen kansalliselle keskitasolle. Ikänsä puolesta heidän pitäisi olla nyt uransa parhaassa iässä.
Näistä nimistä vain viisi soittaa jonkinlaista kelloa, vaikka olen vuosikymmeniä seurannut kuuliaisesti kaikki SM-kilpailut ja Suomen cupit.
Mitä jos käy niin, että nyt A-maajoukkueen ulkopuolella olevat valmennusryhmäurheilijat katoavat hekin viidessä vuodessa jälkiä jättämättä? Niin ei saa käydä, joten tämän pitäisi olla tällä hetkellä Hiihtoliiton ykkösprioriteetteja.
Toivoakin on – mutta onko intohimoa?
Kriisi vähintään kolkuttaa ovella. Toivoakin on – se lepää herroissa nimeltä Joakim Abrahamsson ja Hans Kristian Stadheim. Maajoukkueen uuden päävalmentajan Abrahamssonin kokemus on valtava, ja hänen adjutanttinsa Stadheim on tieteellisen valmennuksen guru.
Syksyllä 2026 Hiihtoliitto julkaisi uuden linjauksen, jonka idea on päivittää lajin valmennustietous vastaamaan nykyhiihdon vaatimuksia. Tämä herättää kysymyksen, olemmeko me olleet Suomessa ennen ruotsalaisen ja norjalaisen valmentajan saapumista täysin hakoteillä?
Jos tuloksia katsoo, olemme.
Uuden valmennusjohdon työn jälki ei tietenkään näy heti. Mutta jos kaikki menee kuin elokuvissa, ehkä Lahden MM-kilpailuissa 2029. Se tosin vaatii, että intohimoisia ja työteliäitä huippulahjakkuuksia löytyy toteuttamaan uusia linjauksia.
Löytyykö?
Näkökulma: Lauri Hollo
