Italiassa Torinossa 2006 järjestetyt talviolympiakisat tuovat monille suomalaisille mieleen katkeraakin katkeramman jääkiekkotappion. Leijonat eteni loppuotteluun voittamalla kaikki seitsemän peliään, mutta hävisi finaalissa Ruotsille 2-3.
NHL-kautta 2004-05 ei pelattu ollenkaan työsulun takia. Suomessa oltiin spekuloitu, etteivät NHL-pelaajat tulisi Torinon olympialaisiin mukaan, mutta niin vain tällaiset amerikkalaisen median varassa olleet neropatit saivat nenilleen, kun uudessa työehtosopimuksessa sovittiin 2005, että NHL pitäisi olympiatauon ja pelaajat pääsisivät Torinoon.
Suomella ei pitänyt tässäkään turnauksessa olla mitään mahdollisuuksia. NHL:n tuon ajan kenties paras maalivahti Miikka Kiprusoff kieltäytyi kisoista ja loukkaantumisten takia jäi pois kolme hyökkääjää ja kaksi puolustajaa alun perin joukkueeseen valituista pelaajista.
Erkka Westerlundin valmentamaan olympiajoukkueeseen oli tarjolla kuitenkin riittävästi kovan luokan varamiehiä. Yksi heistä oli hyökkääjä Ville Nieminen.
– Se oli sen sukupolven joukkue. Pelaajat oli prime timessa kasvamisprosessissa. Oli hieno nähdä, kun Suomi alkoi herätä niissä hetkissä, että suomalaiset on mitaleilla mahdollisesti joka vuosi. Ja nähtiin se konkreettinen usko, että me ollaan voittamattomia turnauksen edetessä, Nieminen muisteli jutun kirjoittajalle Viaplayn haastattelutilaisuudessa 2024.
Leijonat aloitti turnauksen murskaavasti. Se voitti ensin Sveitsin 5-0 ja Italian 6-0. Sitten tulivat voitot Tshekistä 4-2 ja Kanadasta 2-0. Alkusarjan Suomi päätti 2-0 -voittoon Saksasta.
Suomen maalivahti Antero Niittymäki, jota alkuperäiseen olympiajoukkueeseen ei edes valittu, oli huikeassa vedossa. Hän torjui nollapelin Kanadan supertähtiä vastaan.
Leijonat pelasi vakuuttavaa viisikkopeliä. Polvileikkauksesta toipunut Teemu Selänne mätti taas maaleja liukuhihnalta pelattuaan samassa ketjussa Saku Koivun ja Jere Lehtisen kanssa.
– Pelattiin hyvin koko turnaus. Varsinkin siinä vaiheessa, kun ratkottiin mitaleja. Oli hyvä yhtenäisyys siinä joukkueessa koko turnauksen, muistelee Lehtinen Atleetille.
Jarkko Ruutu oli omassa roolissaan sekoittamassa vastustajan pasmoja. Hän taklasi Tshekin Jaromir Jagria rajusti, mikä kuumensi tunteita Tshekin joukkueessa ja koitui osaltaan Suomen eduksi.
Puolivälierissä aloitettiin kuitenkin turnaus tavallaan uudestaan. Suomen vastustaja Yhdysvallat oli haparoinut alkusarjassa, mutta kykeni laittamaan Leijonat koville. Amerikkalaiset nousivat useamman maalin tappioasemasta, mutta Suomi voitti maalein 4-3 ja eteni välieriin.
Välierissä vastaan tuli Venäjä, joka puolivälierässään oli voittanut Kanadan 2-0. Sveitsillekin alkusarjassa 0-2 hävinnyt Kanada pelasi surkean turnauksen ja sai lähteä aikaiselle kotimatkalle.
Suomi oli välierässä murhaavassa iskussa. Leijonat raatelivat Venäjän 4-0.
– Se on ehkä yksi parhaista Suomi-lätkä -peleistä, joissa mä olen ollut mukana. Ne fiilikset siinä pelin aikana ja pelin lopussa. Semmoisia pääse ikinä enää kokemaan. Se on jääkiekkoilun suola. Venäjällä oli kova nippu, eikä me annettu mitään niille. Siinä vaiheessa mulla oli semmoinen luotto, että tässä voidaan saavuttaa jotain todella isoa, puolustajalegenda Kimmo Timonen muisteli jutun kirjoittajalle 2017.
Lehtinen on Timosen kanssa samoilla linjoilla.
– Muistan sen pelin aika hyvin. Pystyttiin haastamaan niin hyvin ja pelaamaan siten, ettei annettu niille mitään. Ja kyllä se tulos oli oikeutettu.
Samoin Jussi Jokinen.
– Kun katsoo Venäjän joukkuetta silloin, 4-0 -voitettiin, eikä kaverilla ollut mitään palaa, niin kyllä se on varmasti yksi kaikkien aikojen parhaita pelejä, joita Suomen maajoukkue on pelannut arvokisoissa.
Ruotsi oli pelannut alkusarjassa hieman ailahtelevasti ja hävinnyt Venäjälle 0-5. Turnauksen edetessä Tre Kronor kuitenkin paransi kuin sika juoksuaan.
Puolivälierässään Ruotsi voitti Sveitsin 6-2 ja välierässään Tshekin 7-3. Kultamitaleista mittelivät siis Suomi ja Ruotsi.
Finaalissa Timonen maalasi Leijonat ylivoimalla 1-0 -johtoon. Henrik Zetterbergin ja Niklas Kronwallin maalit nostivat Ruotsin toisessa erässä 2-1 -johtoasemaan. Ville Peltonen tasoitti toisen erän lopulla 2-2:een.
Kolmannen erän alussa Saku Koivun maila katkesi. Nicklas Lidström sai kiekon ja täräytti hurjalla lämärillään Ruotsin 3-2 -johtoon.
Olli Jokinen osui viimeisellä minuutilla vain tolppaan. Ruotsi voitti 3-2 ja otti olympiakultaa.
– Edelleen kirpaisee, kun tulee puheeksi. Muistan, kuinka hyvin me siellä joukkueena pelattiin. Viimeisessä pelissä ei ehkä ihan päästy parhaalle tasollemme, harmittelee Jussi Jokinen.
Jere Lehtinen korostaa, että Torinon finaali osoittaa, että hyvin pienestä on kiinni, kun pelataan arvoturnauksen kultamitaleista. Loppuotteluun päässeet joukkueet eivät ole edenneet sinne sattumalta. Erot parhaiden välillä ovat todella pieniä ja yksittäinen epäonninenkin tapahtuma toisinaan ratkaisee.
– Se on sitä juuri. Pelissä sattuu ja tapahtuu ja välillä se menee noin. Pomppu sinne ja toinen tonne. Meilläkin siinä kilahti tolppaan, Lehtinen toteaa.
Lehtinen korostaa samalla, että Torinon tappio tuntuu yhä katkeralta.
– Tietenkin harmittaa, mutta täytyy ottaa posilla myös. Mitali olympialaisista on aina kova juttu. Mutta sillä joukkueella, miten pelattiin koko turnaus, niin on kyllä jäänyt kaivelemaan.
Timonen edusti Suomea Lehtisen tavoin viisissä olympiakisoissa. Torinon finaalitappio oli ikävin kokemus.
– Lumipallo lähti pyörimään oikeeseen suuntaan niissä kisoissa heti alusta lähtien. Se jäi harmittamaan, että pelattiin huonoin peli finaalissa. Muuten se koko turnaus oli niin nousujohteista. Finaalissa ei ehkä päästy ihan omalle tasolle. Näistä olympialaisista se on kyllä katkerin muisto.
Ville Nieminen voitti Stanley Cupin Colorado Avalanchessa 2001. Vuonna 2004 hän hävisi Stanley Cupin finaalit Calgary Flamesin paidassa seitsemännessä pelissä Tampa Bay Lightningille.
Nieminen korostaa Calgaryn ja Leijonien tappioiden olevan erilaisia.
– Ei niitä voi verrata. Ne on erilaisia tarinoita. Toisessa pelataan maajoukkueelle ja toisessa pelataan seurajoukkueelle. Maajoukkueessa pelataan lyhyt kahden viikon turnaus ja NHL:ssä pelataan yhdeksän kuukautta. 82 runkosarjaottelua ja sitten pitkät playoffit. Niitä ei voi verrata keskenään.
Nieminen tosin korostaa, että yhteistä näille tappioille on, että ne jäävät raskaasti mieleen. Niin isoista asioista otteluissa pelattiin.
– Ei viikkoa mene, etteikö niitä kahta ottelua mieti. Joskus unissaankin sitä muistelee. Jos tuossa oltaisiin se absoluuttinen huippupeli pystytty puristamaan, niin olisiko maailma erilainen?
