Otsikossa olevan lauseen on lukenut ja kuullut lukemattomia kertoja. Joukkuelajit syövät kaikki massat ja lahjakkuudet, yksilölajeille jää vain murusia. Vai jääkö?
Viikonloppuna Tampereella yleisurheillaan perinteinen Tampere Junior Indoor Games, missä kilpaillaan 10-17-vuotiaiden sarjoissa kukonlaulusta iltamyöhään. Kilpailuissa on mukana uskomattomat 1567 urheilijaa, jotka tekevät yhteensä 4131 lajisuoritusta. Hyvä kysymys, miten se on järjestelykoneiston puolesta edes mahdollista…
Suosituin sarja on 13-vuotiaiden tyttöjen; siinä 60 metrille on ilmoittautunut 113 kilpailijaa, pituushyppyyn 109 ja 800 metrillekin 74 urheilijaa. Poikien puolella osaottajamäärät ovat vajaa puolet tyttöihin verrattuna.
Osallistujamääristä näkee hyvin myös suomalaisen yleisurheilun ongelmat. Mitä vanhempiin junnusarjoihin mennään, sitä vähemmän kilpailijoita on. Esimerkiksi P14 ja P15 300 metrin aidoissa sekä P15 kolmiloikassa on vain viisi osanottajaa. 17-vuotiaiden sarjoista löytyy kuusi lajia, missä on alle 10 urheilijaa.
25 vuoden valmentajakokemuksella voin sanoa, että ongelma on tuttu. Toki se on kuluneen kymmenen vuoden aikana kärjistynyt. Yleisurheilu ei saa pidettyä nuoria lajin parissa. On ymmärrettävää, että juuri tuonne 12-13 ikävuoden tuntumaan harrastetaan monia lajeja. Sen jälkeen etenkin joukkuelajit alkavat valitettavasti vaatia sitä, että sivulajeja ei saa olla. Joissakin seuroissa moinen määräys tulee jo 10-vuotiaille. Kun pelasin jalkapalloa 1980-luvulla B-juniori-ikään asti (15-17v), joukkueessamme oli useita, jotka pelasivat samana aikaan sekä jalkapallon että jääkiekon juniorien SM-sarjaa. Nykyisin se on sula mahdottomuus.
Tilanne on täysin absurdi ja estää lapsia ja nuoria kehittymästä kokonaisvaltaisesti. Monipuolisesta lajikirjosta etenkin herkkyyskausilla on tulevaisuutta ajatellen pelkkää iloa. 10-12-vuotiaana parhaiten kehittyvät motoriset taidot, nopeus ja hermolihasjärjestelmä, 12-15-vuotiaana aerobia sekä liikenopeus. Näitä kausia ei kannattaisi monotonisella yhden lajin hinkkaamisella hukata, oli päälaji mikä tahansa.
Olen itse valmentanut muutamien joukkuelajien 12-13-vuotiaita nuoria kausiluontoisesti nopeuden, kimmoisuuden ja koordinatiivisten taitojen näkökulmasta. Oli helppo nähdä, kuinka onneton – ellei olematon – koordinaatiokyky ja perusmotoriikka suurella osalla nuoria oli. Muutama poikkeus löytyi, kysyessä selvisi, että he olivat harrastaneet myös juuri esimerkiksi yleisurheilua tai voimistelua. Takavuosina puhuttiin paljon perustaitavuuden eli tasapainon, koordinaation ja ketteryyden riittävän aikaisesta opettamisesta, minkä tulisi tapahtui noin ikävuosina 7-10. Ei puhuta enää. Tai niin ei ainakaan harjoituksissa tehdä.
Tässä on vielä toinenkin puoli. Kun joukkuelajeissa perin usein jaetaan jo melko varhaisessa vaiheessa pelaajat kilpa- ja harrasteryhmiin, moni pettyy ja homma tyssää siihen. Jos perustaitavuuden elementit ovat hallussa, lajinvaihto olisi vielä mahdollinen. Jos ne eivät ole, juna siihen meni jo. Esimerkiksi 13-15-vuotias jalkapalloilija on todennäköisesti myös aika hyvä juoksija – kunhan monipuoliset perustaidot ovat kunnossa.
Takaisin yleisurheiluun. Kun kilpailijamäärät putoavat dramaattisesti ikävuosina 13-17, on selvää, että jotakin tehdään väärin. Ensinnäkin harjoitusryhmät ovat pitkälti liian suuria ja tasoerot niissä valtavia. Silloin mennään liian usein pakostakin heikoimpien ehdoilla, eivätkä lahjakkaimmat pääse toteuttamaan itseään ja potentiaaliaan. Silloin seuraa taantuminen ja sen lopputulemana ennen pitkää urheilun lopettaminen. Joissakin suurissakin seuroissa on periaate, jonka mukaan kaikki saman ikäluokan urheilijat pyritään pitämään jopa 17-18-vuotiaaksi samassa harjoitusryhmässä, oli päälaji mikä tahansa. Siis pikajuoksijat, kestävyysjuoksijat, hyppääjät ja heittäjät menevät samassa jonossa. Ei ihme, että homma ei toimi.
Jako lajiryhmiin pitäisi tapahtua noin 15-16 ikävuoden kohdalla. Ja tämä ei tarkoita sitä, että sen jälkeen alettaisiin harjoitella monotonisesti vain yhtä lajia ja monipuolisuus katoaisi. Käytän suosikkitermiäni lajikohtainen monipuolisuus; harjoitusohjelma tulee rakentaa niin, että mahdollisimman monipuolinen tekeminen palvelee nuoren urheilijan oman päälajin vaatimuksia. Jos joku kuvittelee, että 15-16-vuotias kestävyysjuoksija vain hölkkää tunnin pimeään ja takaisin, hän on täysin väärillä jäljillä. Harjoittelu koostuu toki kestävyydestäkin, mutta yhtä lailla esimerkiksi nopeudesta, kimmoisuudesta, lihaskunnosta, liikkuvuudesta, voimaharjoittelusta ja motorisesta taitavuudesta.
Mikään ei tapa innostusta paremmin kuin se, että nuori ei kehity. Yleisurheilussa tulokset mitataan sentin ja sadasosan tarkkuudella, ja ne ovat kaikkien nähtävillä. Kun nuori huomaa, ettei kehitystä tule, hänen mielenkiintonsa lopahtaa. Silloin peli on menetetty.
Kyllä yleisurheilukin kiinnostaa, kunhan siitä tehdään mielenkiintoista ja kehitystä tuottavaa. Massavalmennukseen perustuvalla sekasikiömallilla innostus tapetaan. Silloin ei ole enää kyse tavoitteellisesta urheilemisesta, vaan puuhastelusta, missä sosiaalinen elementti on läsnä enemmän kuin urheilullinen. Hauskaa ja sosiaalista pitää toki aina olla, vaikka tosissaan harjoiteltaisiin. Mutta pääasia se ei saa olla, jos tulosta halutaan tehdä.
LAURI HOLLO
