Eihän tämän taaskaan pitänyt näin mennä. Vappuna piti valmistautua lauantaina alkavaan finaalisarjaan. Sen sijaan nyt pitää yrittää keksiä tekosyitä olla katsomatta illan pronssipeliä. Onneksi on vapunaatto, niin syyt löytyvät helposti.
Olen syntynyt Tampereella Ilves-perheeseen vuonna 1970. Ensimmäiset pelit käytiin katsomassa Hakametsässä isän kanssa varmaan viimeistään 1975. Itsekin pelasin Kaukajärven kaupunginosajoukkueessa, olin vitoskentän nilkkahämyttäjä, joka pysyi pystyssä lähinnä mailaan nojaamalla. Loistokas urani päättyi ennen kuin ehti edes kunnolla alkaa. Ehkä hyvä niin.
Vieraspeleissä emme koskaan käyneet, mutta keväällä 1985 isä päätti, että nyt lähdetään poika Turkuun. Ilves oli noussut finaalisarjan 0-2-asemasta tasoihin TPS:ää vastaan, ratkaiseva viides ottelu pelattiin Turussa. Pääsin juhlimaan rippikouluikäisenä elämäni ensimmäistä mestaruutta – ja jos tämä touhu tätä rataa jatkuu, niin myös viimeistä. Sen jälkeen on ollut 41 vuotta hieman hiljaisempaa.
Myös jalkapallo-Ilvestä fanitettiin. Tätä lajia pelasinkin aina A-juniorien SM-sarjaan asti. Olimme isän kanssa paikalla 1983, kun Ilves varmisti 15 000 katsojan edessä mestaruuden Ratinassa pöllyttämällä KPV:n 3-2. Sen jälkeen on ollut 43 vuotta hiukan hiljaisempaa.
Aina tulee uusi kausi ja uusi toivo viriää molemmissa lajeissa. Ja jos nuo lasketaan yhteen, pettymykseen päättyneitä kausia on nyt jonossa rapiat 80. Uskon vankasti saavuttavani vielä 100 tuskantäyttämän kauden rajapyykin. Ilves-fani on nimittäin karaistunut tottumaan pettymyksiin.
Miksi meille aina käy näin? Kuka meitä vihaa?
Illan SaiPa-Ilves -pronssiottelua en aio todellakaan katsoa. Tai no, ehkä ensimmäisen erän, jos vaimo ei suutu. Miksi näitä pronssiotteluja edes pelataan? Kaksi umpipettynyttä joukkuetta sutii 60 minuuttia, että liigan sääntömääräinen protokolla saadaan täytetyksi. Ketään ei kuitenkaan oikeasti kiinnosta. No, ehkä SaiPaa hitusen enemmän. Heidän historiastaan löytyy vain kaksi mitalia, viime vuoden hopea ja pronssi 60 vuoden takaa. Ilveksellä mitaleja on ”sata”.
Ihan mielenkiintoinen nyanssi, että SaiPan valmentaja Raimo Helminen sanoi hävityn välieräsarjan jälkeen, että totta kai mitali kiinnostaa, ja aina, kun peli on, pelataan sata lasissa. Ilveksen Tommi Niemelä valitteli lähinnä sitä, ettei kesäloma voi jo alkaa, eikä himmeä mitali kiinnosta ketään. Niemelä oli enemmän oikeassa. Katsokoon, joka jaksaa. Minä taidan mieluummin kamppailla samaan aikaan vaimon kanssa Trivial Pursuitissa. Se peli nimittäin ainakin voitetaan.
Lauri Hollo
