Jääkiekkomaajoukkueen kapteenina Antti Pennanen on toiminut nyt kahden vuoden ajan. Kahteen vuoteen on mahtunut paljon kaikenlaista, mutta kevättalvi 2026 käänsi Pennasen aseman Suomessa uuteen uskoon kirjoittaa Atleetin toimittaja Anssi Mertaranta.
Jos joku olisi vielä vuosi sitten sanonut, että Antti Pennanen on seuraava päävalmentaja joka johdattaa Leijonat maailmanmestaruuteen. Ei näille puheille olisi juuri katetta ollut.
Pennasen aura, näin nuorison kielellä puhuttuna oli ottanut melkoista osumaa viime vuosina. Ensimmäinen kausi Leijonien peräsimessä oli mennyt tuloksellisesti penkin alle ja haasteet olivat alkaneet oikeastaan jo pari kautta aiemmin Ilveksessä.
Moni oli valmis laittamaan nähdyn perusteella päävalmentajan vaihtoon viime kauden päätteeksi. Allekirjoittanut mukaan lukien.
Mikään ei viitannut siihen, että kurssi kääntyisi kun siirryttiin historialliseen vuoteen, jossa edessä olivat olympialaiset NHL-pelaajilla ja MM-kisat. Ilmassa oli pelonsekaisia tunteita, mitä on tulossa?
Vielä olympialaisten alla saatiin kohu aikaan, kun tuli ilmi, että muutama Suomen pelaaja oli tiedustellut Florida Panthersin päävalmentaja Paul Mauricen mahdollisuutta liittyä Leijonien valmennusryhmään.
Silmukka toiminnan ympärillä oli kiristynyt ääri kireälle.
Kaukana tuskin on se tosiasia, että jos helmikuun kisat olisivat menneet penkin alle. Olisi paine äitynyt niin valtavaksi, että päävalmentaja olisi todennäköisesti vaihtunut. Tai se olisi jouduttu vaihtamaan.
Mutta enää tuota keskustelua tai spekulointia ei tarvitse käydä. Molemmat arvokisat päättyivät mitaleihin menneellä kaudella.
Vielä tulosta merkittävämpää oli tapa millä nyt nähty maailmanmestaruus tuli. Pelin rakenteet olivat kunnossa. Nähtiin aivan eri Leijonat kuin vuosi aiemmin. Tai ehkä voisi sanoa, että Suomi muistutti jälleen enemmän itseään. Olkoonkin, että Pennanen yhdessä muun valmennusryhmän kanssa oli tuonut pelaamiseen kuitenkin omat mausteensa.
Pennanen on aina tiedetty laadukkaana pelin valmentajana. Siitä ei olla kuitenkaan saatu nauttia, kun puhe on pyörinyt psykologiassa ja muussa ei – ulkojääkiekkoilullisassa asioissa. Ennen tätä vuotta.
Nyt puheissa oli pelaajat, pelitapa ja niin edelleen.
Ainoa tappio tuli alkusarjassa Sveitsille, mutta kokonaisuutena historiankirjoja saa selata melko lailla, jotta tälle ryhmälle vastine löytyy. Siis sille tavalla miten se esiintyi kaukalossa.
Nyt 47-vuotiaan hämeenlinnalaisen nimi kirjoitetaan sellaisen kaksikon viereen kuin Curt Lindström ja Jukka Jalonen.
Mitä mahtoi hän miettiä liki 80 tuhannen ihmisen edessä Helsingin maanantaissa, kun kansa huusi ”Pendoa” ja pokaali nousi käsivarsille.
Olympiapronssi oli selkeästi vapauttanut miestä. Eikä ihme.
Aiemmin median edessä todella varautuneesti esiintynyt ja ajoittain pelokkaalta vaikuttanutta Pennasta ei ollut tunnistaa Sveitsissä.
Näissä kisoissa saimme todistaa hymyilevää ja itsevarmaa Pennasta. Psykologian luennot loistivat haastatteluissa poissaolollaan ja kaikki keskittyi kaukalon tapahtumiin.
On helppo nostaa myös Aleksander Barkovin korvaamaton panos ja läsnäolo esiin tässä turnauksessa. Eikä sitä käy kiistäminen.
Mutta päävalmentaja on päävalmentaja. Tulosvastuun kantaa hän. Niin hyvinä, kuin huonoina hetkinä.
Ja samalla täytyy sanoa, että etenkin tämä turnaus osoitti, että valmentaminen on yhä edelleen kova juttu, kun sen tekee laadukkaasti. Vaikka viime vuosina tuntuu, että sitä on yritetty vähätellä paikan tullen.
Mieleeni jäi Pennasen sanat eräässä haastattelussa. Teemana oli: kun uskaltaa, niin sen kanssa pystyy elämään aina.
Tällä kaudella Pennanen uskalsi. Uskalsi valmentaa. Ja sen kanssa hän taatusti pystyy elämään.
Anssi Mertaranta
