Yleisurheilun EM-kisojen saaminen Suomeen vuonna 2030 on ihan kiva juttu. Helsingin valintaa kisakaupungiksi on kuitenkin hehkutettu aivan liikaa ja etenkin silmittömästi, kirjoittaa Atleetin kolumnisti Lauri Hollo.
Suomessa on järjestetty EM-kilpailut vuosina 1971, 1994 ja 2012. Vuonna 1971 stadikalle myytiin kuutena päivänä 197 000 pääsylippua, vuonna 1994 kahdeksana päivänä 212 000 pääsylippua ja 2012 viitenä kisapäivänä 113 474 lippua. Eli päiväkohtainen keskiarvo oli aikajärjestyksessä 32 800, 26 500 ja 22 700. Trendi on ollut laskeva.
SUL:n tavoite on saada 2030 kisojen lipunmyynnistä 10 miljoonaa euroa. Seitsemänä kisapäivänä se tarkoittaa 1,42 miljoonan euron lipputuloja päivittäin. Jos keskimääräinen lippu maksaisi 30 euroa pitäisi yleisöä olla joka päivä 47 000, 40 eurolla 35 500 ja 50 eurolla 28 400. Esimerkiksi 40 000 katsojaa stadionille seitsemänä päivänä peräkkäin on utopia, jos siellä eivät esiinny Iron Maiden, Coldplay, Taylor Swift ja Eppu Normaali. Silti lipunmyynnin varaan on laskettu paljon.
Menestyshullu kansa
Jos Suomessa halutaan oikeasti iso katsojamäärä stadionille, olisi joka päivä löydyttävä kilpailu, jossa olisi vähintään yksi mitalitaisteluun kykenevä suomalainen. Sellaisia ei ole tarpeeksi, näillä näkymin naisten seiväs ja moukari, varauksin 3000 metrin esteet. Ihan varmasti yhtenä päivänä luotetaan miesten keihään vetovoimaan, mutta se on kärsinyt rajun inflaation. SUL:n toimistolla taatusti rukoillaan, että lisää suomalaisia nousisi lähivuosina Euroopan kärkikastiin. Ei suomalainen peruskatsoja maksa, jos omien menestystä ei ole odotettavissa.
Birminghamin EM-kilpailuissa kesällä yksi lippu maksoi arvioiden mukaan keskimäärin 40-50 euroa. Hintoja kritisoitiin kalliiksi. Muutamaa päivää lukuun ottamatta katsomo huusi puolityhjyyttä. En ihmettele, vaikka niin kävisi Suomessakin.
Nyt ei saa missään nimessä hinnoitella itseään ulos. Jos liput ovat liian kalliit, on varma, ettei stadion täyty. Imagohaitta olisi valtava. Lisäksi tämä sotisi ankarasti sitä vastaan, että SUL haluaa nimenomaan kaiken kansan kisat, jotka ruokkisivat myös innostusta lajiin lasten sekä nuorten keskuudessa. Totta kai firmojen katkarapuleipäosaston väkeäkin katsomoon tarvitaan, mutta jos ja kun lajille halutaan tehdä hyvää, pitää esimerkiksi lapsiperheiden päästä mukaan suhteellisen huokealla hinnalla.
Vielä on toki aikaa miettiä strategiaa.
Porttikonkipuheet eivät riitä
Toinen taloudellista epävarmuutta aiheuttava tekijä on se, että valtion varmistettu tuki kisoille on tällä hetkellä viisi miljoonaa euroa. Puhe on ollut 10 miljoonasta, mutta toisesta puolikkaasta päättää seuraava hallitus. Vaikka SUL:n puheenjohtaja Riikka Pakarinen on vannonut ja vakuuttanut keskustelleensa ”positiivisessa hengessä” myös nykyisten oppositiopuolueiden kanssa, se ei faktisesti tarkoita yhtään mitään. Koska poliitikkojen puheisiin on voinut luottaa? Jos valtio raottaakin lompakkoaan viiden miljoonan sijaan vaikkapa kahdella miljoonalla, puuttuvat kolme miljoonaa olisi revittävä jostakin muualta. Ja se ei todellakaan ole helppoa.
Vuoden 2012 Helsingin EM-kisoista jäätiin miljoonia pakkaselle juuri siksi, että lipunmyynti sakkasi. SUL oli silloin lähellä konkurssia. Ja kun liiton julkilausuttu tavoite on nyt päästä nollatulokseen, jokainen miljoonan kokoinen reikä tarkoittaa, että mennään rajusti pakkaselle. Riski on iso, oli porttikongeissa supistu puuttuvasta viidestä miljoonasta poliitikkojen kanssa mitä tahansa.
Joskus mietin, miksi on itseisarvo järjestää arvokisoja Suomessa? Tekeekö se kansakunnan onnellisemmaksi? Emme elä enää vuotta 1971, jolloin olympiastadionille halusi varmasti miljoona suomalaista. Kilpailu ihmisten vapaa-ajasta on nyt täysin eri luokkaa.
Virheisiin ei ole varaa
Ymmärrän puheenjohtaja Pakarisen lausunnot siitä, että nyt haluttiin järjestää suomalaislahjakkuuksille kotikisat. Se on urheiluromanttisesti kaunis ajatus. Pakarinen on viitannut nimenomaan siihen porukkaan, joka otti Espoon U23 EM-kilpailuissa vuonna 2023 historialliset kymmenen mitalia.
Juho Alasaari voitti mestaruuden seipäässä, Silja Kosonen moukarissa ja Saga Vanninen 7-ottelussa. Hopeaa ottivat Eemil Helander 5000 metrillä, Topias Laine keihäässä, Veera Mattila 800 metrillä, pronssia Jerry Jokinen 20 kilometrin kävelyssä, Jessica Kähärä kolmiloikassa, Emilia Kangas kuulassa ja Anni-Linnea Alanen keihäässä.
Mutta. Puolella porukasta kehitys on tyssännyt täysin Espoon hurmoksen jälkeen. Lisäksi on muistettava, että U23-sarjan menestyksestä on todella pitkä matka yleisen sarjan menestykseen. Syntyykö uusia tähtiä kuitenkaan avittamaan vuoden 2030 kisojen lipunmyyntiä?
Sydämestäni toivon, että EM-kilpailut onnistuvat lopulta myös taloudellisesti. SUL on joutunut viime vuosina talouspaineissa luopumaan monista ydintehtävistään, kuten esimerkiksi lajivalmentajien palkkaamisesta. Moisiin manöövereihin ei olisi enää varaa, jos yleisurheilu halutaan pitää Suomessa edes auttavasti elinvoimaisena.
Näkökulma: Lauri Hollo
