Kalevan kisojen avauspäivä oli ja meni. Kansallisen tason yleisurheilua ei voi katsoa kuin Timanttiliigaa. On hyväksyttävä, että taso on, mikä se on.
Pitää olla todella hardcore-fani jaksaakseen innostua. Olen sellainen, mutta myönnän nukahtaneeni hetkeksi lähetyksen alkupuolella. Olisiko ollut puolen tunnin tuplurit.
Yhteen päivään mahtuu vain muutama kovatasoinen kilpailu. Mutta näissä karkeloissa tapellaankin SM-mitaleista, todella harvassa lajissa ennätyksistä. Ne katsojat, jotka paikalla ovat, tuntevat pääosin suomalaiset yleisurheilijat läpikotaisin. Silloin kisoja on mukavampi seurata.
Mutta on aika hankala keksiä näin pitkästä setistä TV-viihteen näkökulmasta isoja arvoja. Katsojia silti takuuvarmasti oli paljon, sillä etenkin suurille ikäluokille Kalevan kisojen ja SM-hiihtojen katsominen on pyhä asia, hiukan kuin sunnuntaiaamun kirkonmenot.
Toki YLE:n TV-ammattilaiset hehkuttivat esimerkiksi sitä, että miesten 10 000 metrillä kaikki mitalistit alittivat 30 minuuttia. Juu, sitä ei ole nähty Kalevan kisoissa aikoihin, mutta sen on tehnyt kaikkina aikoina 240 suomalaisjuoksijaa, ensimmäisenä Taisto Mäki vuonna 1939. Mäki olisi ollut tämän kilpailun kolmas…
11 finaalia nähtiin, niistä kohtuullisen hyvälle tasolle nousivat miesten pituus ja molemmat pika-aidat. Mutta tulostasoltaan nekin jäivät alle odotuksen. Toki Saara Keskitalon itsensä kasaaminen väärän hylkäyksen jälkeen oli osoitus kovasta päästä. Ja kisojen loppupäässä miesten pituuden voittotaistelu, naisten pika-aitojen draama ja Elmo Lakan historiallinen voitto kotistadionilla karistivat hieman unihiekkaa.
Valju fiilis silti jäi, ei edes yhtäkään eurooppalaisen finaalitason tulosta – tai ei oikeastaan edes lähellekään.
Kyllä näitäkin kilpailuja silti voi katsoa innolla, kunhan asenne on oikea. Aion katsoa huomenna ja sunnuntainakin joka minuutin. Ellen vahingossa kurvahda välissä pienille päikkäreille.
Näkökulma: Lauri Hollo
