Jo kaksi suomalaista mieskeihäänheittäjää on siirtynyt virolaisen Magnus Kirtin valmennukseen. Se on karmea merkki suomalaisen keihäsvalmennuksen nykytasosta, kirjoittaa Atleetin kolumnisti Lauri Hollo.
Tilanne on sikäli ennenkuulumaton, että koskaan aiemmin suomalainen mieskeihäänheittäjä ei ole ollut ulkomaisessa valmennuksessa. Jan Zelezny oli kyllä mukana Tero Pitkämäen valmennuksessa pari vuotta kausilla 2011-2013, mutta Hannu Kangas veteli silloinkin paksuimpia naruja.
Oliver Helander siirtyi Magnus Kirtin ryhmään vuosi sitten, Topias Laineen siirrosta uutisoitiin tänään. Helanderin tuloskäyrä on osoittanut viimeiset neljä vuotta alaspäin. Suurin syyllinen on hänen oma asenteensa; edelleenkin mies pohtii, jatkaako edes uraansa, vaikka moni heittäjä on jo pitkällä peruskuntokaudella.
25-vuotias Laine on alle 23-vuotiaiden Euroopan mestari viiden vuoden takaa. Kaudelta 2021 on peräisin myös miehen ennätys 81,67. Sen jälkeen on ollut suuria vaikeuksia, ja viisi tärkeää kehitysvuotta on mennyt hukkaan. Ennätyksensä jälkeen Laine on heittänyt 69 kilpailua, niistä vain kolmessa keppi on lentänyt yli 80 metriä.
Moni laji-ihminen kyseli jo pari kolme vuotta sitten, olisiko hänen valmennuskuvioitaan reivattava uuteen uskoon. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
On tultu siihen pisteeseen, että suomalaisen keihäsvalmennuksen osaaminen ei enää riitä. Tai ainakaan urheilijat eivät näy siihen luottavan.
Suomi on aina ollut sekä keihäsvalmennuksen että -tietämyksen kärkimaa maailmassa. KIHU on satsannut isosti keihäänheiton tutkimukseen ja teoriatietoa löytyy valtavat määrät. Eri asia on, ketkä sitä nykyisin hyödyntävät. Tulosta tehneiden huippuvalmentajien kaarti Leo Pusan, Kari Ihalaisen ja Jarmo Hirvosen johdolla on eläköitynyt.
Mestareita kannattaisi kuunnella
Uusia nuoria huippuvalmentajia ei ole ilmaantunut, ja jostain syystä perimätieto ei ole kulkeutunut nuoremmille sukupolville. Valmentajalegenda Leo Pusa kertoi minulle jokin aika sitten, että nykyvalmentajat eivät enää tule edes seminaareihin, eivätkä kuuntele näitä positiivisessa mielessä ”vanhoja pieruja”.
Vaikka olisi käytettävissään kaikki maailman tieteellinen tieto, pelkästään se ei tee keihäsvalmentajaa. Tietoa on osattava soveltaa valmennukseen yksilökohtaisesti. Siksi kannattaisi myös kuunnella heitä, jotka ovat katselleet aikoinaan omia suojattejaan arvokilpailuiden palkintopallilla.
Toinen oleellinen asia on keihään harrastajamäärien dramaattinen putoaminen. Kun joka niemessä ja notkelmassa ei enää ole takavuosien tapaan heittäjiä, ei kasva myöskään valmentajia. Pohjanoteeraus oli kausi 2024, jolloin poikien 14-15-vuotiaiden SM-kilpailuissa oli mukana kahdessa sarjassa kymmenen heittäjää. 15 vuotta aikaisemmin saman ikäluokan kilpailuissa heitä oli 50. Tänä vuonna lukema oli sentään 24.
Keihäänheitto on globalisoitunut rajusti, mutta väline painaa edelleen saman verran kuin ennenkin, eivätkä fysiologiset lainalaisuudet ole miksikään muuttuneet. Miksi vanhoja menestysvalmentajia ei siis kuunnella?
Eipä olisi ikinä uskonut, että suomalaisia keihäänheittäjiä lähtee ulkomaille hakemaan valmennusta. Juoksijat kyllä ymmärrän. Viimeistään tämän pitäisi olla riittävän kovaa ja kauas kuuluva hätähuuto. Suurin kysymys onkin se, kuunteleeko kukaan?
Näkökulma: Lauri Hollo
