Huuhkajissa pelaajasukupolvien välillä on syvä kuilu. Tämä näkyy myös pelaamisessa, kirjoittaa Atleetin toimittaja Mitri Pakkanen.
MONZA. Pelaajavalintaan liittyy vahvaa symboliikkaa.
Kun Roman Eremenko, 39, sai nyt marraskuussa 2026 kutsun hienon pelaajauransa todennäköisesti viimeiseen A-maaotteluun, Palloliiton viesti on selvä. San Marino -kotipelin yhteydessä halutaan näyttää, että kokemusta ja upeaa pelaajatyyppiä arvostetaan, kunnioitetaan, tuodaan koko kansan nähtäväksi. Vielä kerran.
Hyvä niin! Suomea tähän mennessä 73 A-maaottelussa edustanut Eremenko on maan jalkapallohistorian pelitaitavimpia ja absoluuttisesti laadukkaimpia pelaajia. Hänelle halutaan tarjota hienot jäähyväiset.
Yhtäaikaisesti on tiedossa, että Huuhkajien pukukoppi on käytännössä jakautunut kahtia. On kokenut kaarti, on nuori sukupolvi.
– Joitakuita yli kolmekymppisiä pelaajia v*ituttaa, että nuoret pelaajat eivät joukkueen vapaa-ajalla osaa edes osallistua rentoon yhdessäoloon tai ottaa paria olutta, Atleetin luotettava lähde kertoo.
– Nuoriso linnoittautuu puhelimiensa kanssa hotellihuoneisiin ja somettaa minkä ehtii, lähde jatkaa.
Kuva: Sonny Mäkinen
Tämä ilmiö – tai ongelma – näkyy myös kentällä. Huuhkajien pelaamisesta välittyy kilometrien päähän, ettei joukkue ole niin yhtenäinen kuin voisi olla.
Päävalmentajaa on aina helppo syyttää, mutta vika ei ole ainoastaan Jacob Friisin. Olisi Huuhkajien päävalmentajana sitten Markku Kanerva, Mika Lehkosuo, Jani Honkavaara, Jarkko Wiss tai kuka tahansa, nuorten pelaajien tapa keskittyä mieluummin itseensä kuin joukkueeseen tuskin muuttuu.
Kun Suomi kohtaa ja voittaa sunnuntaina klo 19 alkavassa kotiottelussaan San Marinon, Huuhkajien pukukopissa on yhä eri sukupolvien välisiä vähintäänkin näkemyseroja, pahimmillaan ristiriitoja.
Totuutta ei ole syytä kiistää. Esimerkiksi tässä kuussa 37 vuotta täyttävän maalivahtikapteeni Lukas Hradeckyn (pääkuvassa) viime aikojen tunteellisia purkauksia suomalaismediassa ei tule vähätellä. Ongelma on iso ja aito.
Hradeckyn ohella Huuhkajien ns. vanhan liiton “viimeisiä mohikaaneja” oli Teemu Pukki, 36, ja on yhä Joel Pohjanpalo, 32. Nuoren sukupolven tulisi ottaa heistä mallia mitä tulee sitoutumiseen, ammattimaisuuteen ja ammattilaisuuteen. Ilmiö ei koske vain urheilua, vaan näkyy yhteiskunnassa muutenkin.
Ovatko valmentajat toisinaan peräti tekemättömässä paikassa? Siltä valitettavan usein vaikuttaa.
Näkökulma: Mitri Pakkanen
