Calgaryssa 1988 Suomi saavutti viimeinkin ensimmäisen jääkiekon miesten arvokisamitalinsa. Valmentajalegenda Pentti Matikaisen johdolla Suomi otti hopeaa kaadettuaan viimeisessä ottelussa olympiakultansa jo aiemmin varmistaneen Neuvostoliiton maalein 2-1.
Neuvostoliitto-ottelu jätti tilaa salaliittoteorioille. Olihan Suomen YYA-sopimus sosialistisen jättivaltion kanssa sopivasti 40-vuotias, eikä itänaapurilla ollut Suomea vastaan panoksena kuin kunnia. Tällaisia tarinoita viljeltiin Ruotsissa, joka jäi Neuvostoliiton tappion takia pronssille.
Pentti Matikainen lyttäsi jutun kirjoittajan haastattelussa 2017 moiset teoriat täysin.
– Kannattaisi katsoa nauha, joka siitä pelistä on olemassa. Ei heille ollut normaalia hävitä tuollaisessa paikassa. Iso arvovaltatappio. Yrittivät tosissaan kaikin tavoin voittaa, Matikainen jyrähti.
Matikaisella oli meneillään ensimmäinen kausi A-maajoukkueen päävalmentajana. Hän valmensi samaan aikaan myös HIFK:ta.
Calgaryn kisoihin Matikainen lähti uudella linjalla. Paljon sellaisia pelaajia valittiin joukkueeseen, joilla oli vahvuuksia kiekottomassa pelaamisessa.
– Pitää uskaltaa myöntää, että Calgaryyn lähdettiin kiekottoman pelaamisen ehdoilla. Meillä ei ollut paljon kiekollista pelaamista. Erkki Laine oli yksi palanen kiekolliseen pelaamiseen, koska oli maalintekijä. Ja sitten Tapparasta tuli tavallaan valmis seurakokonaisuus, Timo Susi, Erkki Lehtonen, Reijo Mikkolainen, millä pelattiin ylivoimaa kiekollista pelaamista, Matikainen muisteli.
– Haluttiin maksimoida asiat siinä kiekollisessa pelaamisessa eli maalintekemiseen. Uskallan väittää, että ekaa kertaa suomalaisessa maajoukkueessa roolitettiin pelaajia hyvin selkeästi, kuka tekee mitäkin ja keneltä odotetaan mitäkin. Tuli sitten se täysosuma siellä, Matikainen lisäsi.
Suomen turnaus alkoi surkeasti. Sveitsi voitti Leijonat 2-1. Vuorineuvostason ihmiset lähettivät fakseja, joissa luki ”tulkaa kotiin sieltä”.
Matikainen laittoi faksipalautteet pukuhuoneen seinälle Leijonien luettavaksi. Se motivoi joukkuetta.
Seuraavassa ottelussa Suomi voitti Ranskan 10-1. Ja sitten kaatui Kanada maalein 3-1.
Olympiaturnaus oli Calgaryssa ensi kertaa kaikille ammattilaisille avoin, joskaan NHL ei kisoihin pelaajiaan päästänyt. Kanadan joukkueessa oli kuitenkin useampi NHL:n huippupelaaja, jolla ei ollut sopimusta ja se mahdollisti heille osallistumisen olympialaisiin.
Myös Suomen joukkueessa oli tällaisia pelaajia. Puolustaja Reijo Ruotsalainen oli edellisellä kaudella voittanut Edmonton Oilersissa Stanley Cupin.
Seuraavassa ottelussaan Leijonat taisteli 3-3 -tasapelin Ruotsia vastaan. Entinen NHL-pelaaja, kapteeni Timo Blomqvist ampui tärkeän tasoitusmaalin, joka varmisti Leijonille käytännössä loppusarjapaikan ja myöhemmin hopeamitalinkin.
Suomi päätti alkusarjaurakkansa 5-1 -voittoon Puolasta. Ja jatkosarjan avauskierroksella Suomi voitti Länsi-Saksan 8-0.
Mitali oli mahdollista varmistaa seuraavassa ottelussa Tshekkoslovakiaa vastaan. Mutta paine oli liian kova. Tshekkoslovakia voitti Suomen 5-2.
Seuraavana päivänä Suomen mitali kuitenkin varmistui, kun Kanada voitti Tshekkoslovakian 6-2.
Voitolla Neuvostoliitosta Suomi nousisi peräti hopealle. Ja yllättäen Suomi siis voitti 2-1.
Janne Ojanen teki avausmaalin. Aleksander Mogilny tasoitti 1-1:een maalivahti Jukka Tammen hörpätessä, mutta sen jälkeen Tammi torjui loisteliaasti ja Erkki Lehtonen teki Suomen voittomaalin. Ihme tapahtui.
– Kyllä se ammattimaisuus, ja uskon luominen, että Suomikin voi voittaa mitaleita, lähti Penan kautta. Uskon, että se 1988 oli lähtökohta sille, että tuli uskoa, että mekin voidaan voittaa jonain päivänä mestaruus, kun mitalikin saatiin siinä, kiitteli Tappara-legenda Ojanen Matikaista jutun kirjoittajan haastattelussa 2017.
Ojanen nostaa Calgaryn hopeamitalinsa vuoden 1995 MM-kultansa rinnalle.
– Se oli varmaan yhtä uskomaton fiilinki, kuin tuon 1995 finaalin jälkeen. Olihan se ihan käsittämätön juttu. Olympialaisissa vielä ja kaikki Neuvostoliiton parhaat vastassa. Eihän sitä voinut käsittää, Ojanen muisteli kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin.
Ojanen paljasti keskustelleensa ottelusta myöhemmin punakoneen pelaajien kanssa NHL:ssä.
– Viktor Tihonov tuli pukuhuoneeseen onnittelemaan meitä. Sain myöhemmin pelata New Jerseyssä vielä Vjatsheslav Fetisovin ja Aleksei Kasatonovin kanssa. Ne yritti selitellä siellä kaiken näköistä siitä, miksi hävisivät meille. Ei ne hyvällä ottaneet sitä tappiota.
Suomen joukkueen toinen maalivahti Jarmo Myllys, joka torjui alkusarjassa ison voiton Kanadasta, arvioi Calgaryn hopeaa hyvin merkittäväksi askeleeksi suomalaisessa jääkiekkoilussa.
– Kyllä mä uskon, että se oli jonkunnäköinen tilanteen muuttaja. Moskovassa paria vuotta aiemmin oli huonoa tuuria, kun ei tullut sitä mitalia. Ruotsi tuli lopussa tasoihin. Mutta Calgaryn mitalia pidän kyllä yhtä henkilökohtaisesti tärkeimpänä mitalina, jonka olen saavuttanut, Myllys sanoi jutun kirjoittajalle 2017.
Matikainen oli Myllyksen kanssa samaa mieltä.
– Vuosien saatossa on vasta realisoitunut itsellekin, että mikä merkitys sillä on ollut suomalaiselle jääkiekolle, Matikainen sanoi.
Calgaryn hopea oli alkusysäys Suomen jääkiekon 1990-luvun menestyksille. Suomalainen jääkiekkoilu ammattimaistui.
– Sanotaan, että 1980-luvun alussa jääkiekosta rupesi tulemaan urheilua. 80-90 -luvun taitteessa suomalaisesta jääkiekkoilusta tuli huippu-urheilua. Ennen kaikkea meillä ei ollut esimerkkejä ja malleja, meidän pikkupojat olisivat voineet nähdä päiväunia, että voidaan joskus voittaa joku mitali arvokisoista, Matikainen sanoi.
Matikainen valmensi Suomen myös pronssille parhaiden pelaajien Canada Cup-turnauksessa 1991. Ja ensimmäistä MM-mitalin voittanuttakin joukkuetta Matikainen oli valmentamassa 1992. Ruotsi voitti Suomen silloin finaalissa tosin 5-2.
– Jos verrataan Ruotsiin, jota vastaan 1992 pelattiin MM-finaalissa, niin ne ruotsalaiset, jotka olivat finaalissa, olivat nähneet pikkupoikina aina, että mitaleita voitetaan. Meille se oli ainutlaatuinen eka kerta. Niitten merkitys sillä mentaalitasolla, mitä pelaajien päässä liikkui, on ollut merkittävä, Matikainen totesi.
Matikainen menehtyi kesäkuussa 2025 vaikean sairauden murtamana. Hän oli 74-vuotias.
