Kun slovenialainen päävalmentaja Rok Draksic tuli Suomeen vuonna 2020, oli judo käytännössä liki nollapisteessä.
Edellinen aikuisten arvokisamitali oli tullut vuonna 1993 eli 27 vuotta aiemmin. Silloin Jorma Korhonen nappasi EM-hopeaa. Suomen ainoa MM-mitalisti oli Juha ”Pupu” Salonen vuodelta 1981.
Nuorten arvokisoista menestystä oli toki tullut, mutta siitä on vielä pitkä matka aikuisten huipulle.
– Kun tulin tänne, en ehkä nähnyt kaikkea sitä lahjakkuutta, mikä meillä Suomessa oli. Sen näin, että suomalaiset ovat valmiita tekemään todella paljon töitä. Työnteon kulttuuri on suomalaisissa erittäin syvällä, Draksic sanoo Atleetille.
Ennen nimitystään Draksic oli toiminut kaksi vuotta Slovenian suurimman seuran Bezigradin päävalmentajana. Nyt miehen arvo on noussut kansainvälisilläkin valmentajamarkkinoilla, mutta mies päätti jäädä vielä Suomeen viemään loppuun Los Angelesin olympialaisiin 2028 tähtäävän projektin.
Hänen päävalmentajakaudellaan Suomi on saavuttanut aikuisissa yhden MM-mitalin ja kolme EM-mitalia, joista yksi on kultainen. Päävalmentaja sanoo olevansa tyytyväinen, mutta haluaa kunnianhimoisena ihmisenä koko ajan enemmän.
– Yritän olla samaan aikaan iloinen ja nöyrä. En tiedä, onko se heikkouteni, että en kuitenkaan ole koskaan riittävän tyytyväinen. Kun saamme mitalin, haluan toisen ja sitten kolmannen. Jos saamme hopeaa, haluan kultaa. Yritämme aina katsoa eteenpäin ja parantaa.
Vaikka kaikki mainitut mitalit ovat Luukas Sahan ja Martti Puumalaisen käsialaa, vähintään yhtä suuri arvo on sillä, että nuorten arvokisamenestyjistä on kasvanut urheilijoita, joille aikuisten arvokisamenestys on täysin mahdollista. Tällaisia ovat nykymaajoukkueesta Louna-Lumia Seikkula, Pihla Salonen ja Eetu Ihanamäki. Kaikilla on alle 23-vuotiaiden EM-mitali.
– On hienoa, että tämä homma ei pyöri enää vain yhden tai kahden urheilijan varassa. Olemme nyt todellakin tiimi ja vieläpä kova sellainen, Draksic sanoo hiukan ylpeyttä äänessään.
Kansainvälistä arvostusta
Vuonna 2020 suomalaisesta judosta ei puhunut juuri kukaan. Nyt laji on alkanut saada jo lisää tunnettavuutta. Vielä isompi asia on kansainvälinen arvostus.
– Olen huomannut mielenkiinnon lisääntymisen. Luukas tunnistetaan jo, samoin Martti. Ja judo ylipäätään. Loppuvuodesta Suomessa pidetään harjoitusleiri, jonne on tulossa urheilijoita yli kymmenestä maasta. Sellainen ei ole ollut ennen mitenkään mahdollista. On hienoa, että he haluavat harjoitella meidän kanssamme, Draksic kertoo.
Valmentaminen vie miestä jatkuvasti maailmalle ja on muutenkin aikaa vievää sekä usein väsyttävääkin puuhaa. Kun Draksic rentoutuu, hän ei hae mitään extreme-kokemuksia.
– Vietän aikaa perheeni kanssa. Poikani on syntynyt täällä ja olen hänestä ja vaimostani tosi ylpeä. Olemme integroituneet Suomeen hienosti ja meillä on täällä hyvä olla. Kun rentoudun, haluan olla heidän kanssaan, koska matkustan työssäni paljon ja he joutuvat olemaan kärsivällisiä.
Sitä mies ei halua paljastaa, kuinka paljon tunteja valmentamiseen kuluu. Sitä on toki myös melko mahdotonta määritellä, koska fyysisen työn lisäksi ajatustyö jyllää huippuvalmentajan korvien välissä liki koko ajan.
– On ehkä hyvä, etten sano, koska Suomen viranomaiset voisivat kuulla, Draksic nauraa.
– Sanotaanko, että työskentelen aamusta iltaan. Työ ei minua väsytä, nautin valmentamisesta niin paljon. En koe tätä tavallaan työnä, vaan pikemminkin harrastuksena, jossa yritän vain auttaa urheilijoita. Se on erittäin palkitsevaa, kun saan kovaa harjoittelevat urheilijat tekemään parhaansa.
Draksicin sopimus judoliiton kanssa on voimassa kauden 2028 loppuun. On täysin varmaa, että sen jälkeen vientiä riittää maailmalla ihan millaisiin pesteihin tahansa. Hän ei silti sulje pois Suomeen jäämistä.
– Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Nyt keksityn vain nykyhetkeen. Haluaisin ilman muuta oppia esimerkiksi Suomen kieltä enemmän. Päätös pitää tehdä ensi vuonna, koska poikammekin menee kouluun 2028. Olemme pitäneet Suomesta todella paljon, sympaattinen valmentaja kertoo.
Lauri Hollo
