23-vuotias Pihla Salonen on suomalaisen judon suurimpia lahjakkuuksia. Hän ei ole vielä noussut huomioarvossa arvokisamitalistien Luukas Sahan ja Martti Puumalaisen tasolle, mutta kaikesta päätellen nousee lähivuosina.
Kun menestysvalmentaja Rok Draksic loi kannuksiaan Suomessa vuonna 2022, tuolloin 19-vuotias Salonen muutti Portugaliin. Samana vuonna hän voitti alle 21-vuotiaiden EM-kultaa, kaksi vuotta myöhemmin tuli alle 23-vuotiaiden EM-pronssia.
Nyt Salonen on aikuisten -57kg-sarjan maailmanrankingissa jo liki kärkikymmenikössä. Jos isoja takaiskuja ei tapahdu, hän on mukana Los Angelesin olympialaisissa 2028 – eikä vain osallistumassa, vaan menestymässä.
Ennakkoluuloton Salonen lähti Portugaliin päivä ylioppilaskirjoitustensa jälkeen. Hänen isänsä Sami Salonen osti Coimbrasta tyttärelleen liki purkukuntoisen talon, jossa ei oltu asuttu kymmeneen vuoteen. Hartiapankilla siitä tehtiin moderni koti, jossa on jopa suomalainen sauna.
Coimbrasta löytyi myös valmentajaksi nelikymppinen Joao Neto, joka on itse Euroopan mestari ja MM-kolmonen.
– Valmennus täällä todellakin toimii. Sekä harjoittelu että elämäntyyli sopivat minulle todella hyvin. Täällä osataan nauttia elämästä enemmän kuin Suomessa. Jos menet kahvilaan, sanot huomenta ja kaikki tervehtivät. Kun teet saman Suomessa, ihmiset katsovat kuin hullua, Salonen naurahtaa Atleetin haastattelussa.
– Täällä aurinko paistaa ja olen aina hyvällä tuulella. Kun on hyvä olla ja hyvä mieli, pystyy suoriutumaan paremmin myös urheilussa. En kaipaa Suomesta oikein mitään, kun täällä on saunakin. Veikkaan, etten palaa täältä edes urheilu-uran jälkeen. Se olisi liian iso kulttuurishokki, puhelias porilainen sanoo.
Itseluottamus on vahva
Salonen nappasi maaliskuussa pronssia Tbilisin Grand Slamissa, joka on heti arvokisojen jälkeen judon suurin ja arvostetuin kilpailusarja. Parin viikon takaisissa MM-kilpailuissa tie jäi kuitenkin jo toisella kierroksella kesken, kun rankinglistan viitonen Timna Nelson Levy oli parempi. Se ei Salosen maailmaa romahduttanut. Joskus aiemmin olisi voinut romahduttaa.
– Lähdin hakemaan mitalia ja olin tulokseen pettynyt. Mutta tämä ei ole pikajuoksua, vaan maraton. Kehittyminen tapahtuu pikkuhiljaa. Tämä on prosessi. Kun jatkan samaa harjoittelua, olen pian parempi kuin muut. Määrätietoisella työllä pystyn voittamaan tässä sarjassa kaikki.
Nuorempana Salonen otti tappiot liiankin raskaasti.
– Nyt olen oppinut, ettei kannata jäädä harmittelemaan liian pitkäksi aikaa, enkä enää rankaise itseäni. Tämä on laji, jossa tappioita tulee. Jos ottelen paskasti ja häviän, se saakin harmittaa. Mutta jos ottelen hyvin ja häviän, silloin toinen oli vain parempi.
Vaikka Salosen valmennus tulee Portugalista, Salonen on toki tutustunut päävalmentaja Roc Draksiciin ja hänen valmennusmetodeihinsa maajoukkueleireillä.
– Rokilla ja valmentajallani Joãolla on tosi hyvä yhteistyö. He näkevät leireillä ja kilpailuissa ja pystyvät puhumaan valmennuksellisista asioista. Silti João tekee kaikki minun ohjelmani. Kun olen viitisen kertaa vuodessa leireillä maajoukkueen kanssa, silloin tietysti treenaan Rokin ohjelman mukaan.
Sairasvuoteelta menestykseen
Salonen on hyvä esimerkki siitä, miten lapsuuden monipuolinen harjoittelu kantaa hedelmää. Judosta hän kiinnostui sattuman kautta.
– Olan harrastanut nuorempana suurin piirtein joka lajia. Yleisurheilua, hiihtoa, telinevoimistelua, painia, nyrkkeilyä ja kiipeilyä. Judosta kiinnostuin, kun asuimme perheen kanssa Englannissa. Olin koulussa ekalla luokalla ja veljeni harrasti judoa. Löysimme judoseuran hänelle, ja menin myös matolle treeneissä, Salonen kertoo.
– Vanhempani estelivät, mutta menin sinne aina vaan uudestaan. Lopulta valmentaja sanoi, että voisin olla siellä. Ja sinne jäin. Siitä se lähti.
Salosen nousu tällä kaudella Grand Slam -mitalistiksi ja MM-kisoihin on pienimuotoinen ihme. Vuonna 2025 hän kärsi kaulavaltimon repeämän, takareiden revähdyksen ja leikkaushoitoa vaatineen kyynärpäävamman. Mikään niistä ei estänyt häntä harjoittelemasta.
– Joka kerta kun olen loukkaantunut, olen aina jatkanut harjoittelua. Aina pystyy tekemään jotain. Vaikka toinen käsi ei toimi, toinen toimii. Ja hapenottoa voi koko ajan kehittää. Aloin treenata viime vuonna kyynärpääleikkauksen jälkeen jo neljän päivän päästä. Muita osa-alueita voi kehittää, vaikka lajiharjoituksia ei voisikaan tehdä.
Juuri tämä korvaavien harjoitteiden sitkeä tekeminen erottaa todelliset urheilijat ja näennäisurheilijat, jotka vain haaveilevat menestyksestä.
On urheilemisen aika
Los Angelesin olympialaisiin on aikaa vajaa kaksi vuotta. Salonen oli lähellä päästä jo Pariisiin 2024, mutta hän myöntää, että se olisi mennyt kisapassin kuittaamiseksi. Losissa kaikki on toisin.
– Se olisi ollut vain osallistuminen; olisin toki jonkun ehkä saattanut voittaakin. Mutta rehellisesti sanottuna en ollut vielä toissa vuonna kypsä menestymään olympialaisissa. Tiesin sen.
– Los Angelesiin menen kamppailemaan tietäen, että minulla on oikeasti mahdollisuus. Nöyrää harjoittelua vain. Olen vasta urani alussa, Salonen huomauttaa.
Nuoren naisen elämässä kaikki tähtää nyt vain ja ainoastaan urheilumenestykseen. Kaksivuotinen opetusministeriön 24000 euron apuraha mahdollistaa keskittymisen olennaiseen.
– En tee urheilun lisäksi mitään muuta. Olen päättänyt, että nyt on aika panostaa urheiluun täysillä. Apurahan lisäksi saan tukea sponsoreilta, samoin judoliitolta. Ja totta kai omat vanhempani ovat suurimpia sponsoreitani. Ilman heitä tämä olisi mahdotonta.
– Työelämässä ehtii olla vuosikymmeniä. En mieti sitä tällä hetkellä lainkaan. Nyt vain urheileminen merkitsee.
Se on tulevan menestyjän puhetta.
Lauri Hollo
