19-vuotias jyväskyläläisen Harjun Woiman Sara Rantonen teki kovan peliliikkeen ja lähti täksi kaudeksi opiskelemaan ja painimaan Gannonin yliopistoon Yhdysvaltoihin. Nuoren naisen ehdoton tavoite on painia joskus olympiamitali.
Juuri ennen jenkkilään lähtöä hän paini alle 20-vuotiaiden MM-kilpailussa Bratislavassa pronssia 55-kiloisissa. Kesän EM-kilpailuissa ei mitalia tullut. MM-kisoissa hän oli kuitenkin paras eurooppalainen. Muut mitalit menivät Japaniin, Yhdysvaltoihin ja Kiinaan.
– Oli se paras saavutukseni, toistaiseksi paras oli PM-pronssimitali. Tämä oli ensimmäinen varsinainen arvokisamitali. Olen tiennyt, että kuulun Euroopan parhaimpiin, mutta en saanut sitä EM-kilpailuissa esille. MM-pronssi oli näyttö, että kuulun ihan ikäluokkani maailman kärkeen, Rantonen kertoo Atleetille puhelimitse.
Kyseessä oli Suomen ensimmäinen naispainin MM-mitali kaikki ikäluokat huomioiden sitten Petra Ollin MM-kullan vuonna 2018. Edellisen nuorten MM-mitalin oli tuonut niin ikään Olli, pronssin vuonna 2014.
On pakko kysyä, mitä mieltä Rantonen on siitä, että venäläispainijat ovat saaneet jo vuosikaudet olla mukana kansainvälisissä arvokilpailuissa. Matkalla Bratislavan MM-pronssiin hän kukisti venäläisvastustajansa.
– En mieti sitä. Se on kuitenkin asia, johon en voi itse vaikuttaa lainkaan. Vähän niin kuin se, kuka tulee kaaviossa vastaan. Mietin vain, että tulee joku vastustaja vastaan ja sen kanssa painitaan, oli kansalaisuus mikä tahansa. En halua tehdä asiasta itselleni yhtä matsia suurempaa juttua.
Uudet kuviot
Nyt maisemat ovat vaihtuneet. Gannonin yliopisto sijaitsee Pennsylvanian Eriessä Eriejärven rannalla. Se on noin 100000 asukkaan kaupunki eli pienempi kuin Rantosen kotikaupunki Jyväskylä.
– Olen viihtynyt tosi hyvin. Sopeutumista helpotti se, että pääsin heti joukkueen mukaan. Heidän kanssaan vietetään paljon aikaa. Tämä on mukavan kokoinen kaupunki, oikein sopiva minulle. Ei ole mikään tuppukylä, muttei metropolikaan.
Pientä sopeutumista on tosin vaadittu. Juuri samanlaista kuin monella muullakin härmäläisellä, jotka Amerikan maalle rantautuvat.
– Ilmastokin on täällä aika samanlainen kuin Suomessa. Ehkä eniten sopeutumista on ollut tähän small talk -kulttuuriin. Ihmiset puhuvat niin paljon enemmän kuin suomalaiset, ja kaikki vastaantulijat moikkailevat. Siihen alkaa kuitenkin hiukan jo oppia, Rantonen naurahtaa.
Kilpailukausi käynnistyi jo
Viime viikonloppuna hän pääsi ensi kertaa kilpailemisen makuun yliopistosarja NCAA:ssa, missä naisten paini hyväksyttiin viralliseksi lajiksi vuonna 2025. Rantonen on luonnollisesti ensimmäinen suomalainen naispainija maineikkaassa NCAA:ssa.
Mittakaava on hieman eri kuin Suomessa: NCAA:ssa on noin 1700 naispainijaa, joka painoluokassa siis keskimäärin 170. Heistä 18 pääsee aikanaan NCAA-finaaleihin.
– Oli kiva päästä painimaan pienen tauon jälkeen. Olin turnauksessa viides. Tuli viisi voittoa ja yksi tappio yhtä painoluokkaa isommassa sarjassa kuin normaalisti. Taso oli kyllä hyvä. Täällä jokainen osaa painia tilanteet hyvin loppuun.
– Tulee tosi paljon tilanteita, joissa joutuu oikein taistelemaan pisteistä. Sarjassani oli 29 painijaa. Harvoin Euroopassa on missään kisoissa niin paljon. Suomessa jo viisi painijaa sarjassa on iso määrä.
Juuri naispainijoiden määrä – ja tietenkin laatu – oli yksi suuri syy sille, että Rantonen lähti Gannoniin, missä hän opiskelee biomekaniikan kandidaatin tutkintoa.
– Täällä saan paljon enemmän treenikavereita kuin Suomessa. Lisäksi paini on kasvava laji ja täällä saa paljon hyviä kisoja. Jos olisin jäänyt Suomeen, olisin joutunut aina matkustamaan ulkomaille kisoihin.
Teknisiä eroja
Painiminen Yhdysvalloissa ei ole teknisesti aivan samanlaista kuin Euroopassa.
– Eka kisa meni vähän totutteluun, täällä on paljon uutta. Ottelutyyli on hyvin erilainen kuin Euroopassa. Sopeutuminen ottaa aikansa. Täällä ei ole helppoja matseja yhtään.
– Täällä suuri osa tytöistä on paininut aiemmin folkstyleä, jossa on vähän eri säännötkin. Ei ole niin paljon kovaa käsipainia kuin Euroopassa. Enemmän tykätään painia irti ja tehdä hyökkäyksiä jalkoihin. Uskon sopeutuvani siihen aika nopeasti. Oma painityylini on ollut ennenkin sellainen, että en lähde niin paljon käsipainiin mukaan, Rantonen sanoo.
Vaikka painityyli on hiukan erilainen, valmennuksen taso miellyttää Rantosta erityisesti. Päävalmentaja Erin Vandiver oli Yhdysvaltain maajoukkueen valmennustiimissä mm. Lontoon olympialaisissa 2012 ja Riossa 2016.
Hän on valmentanut myös kuusinkertaista maailmanmestaria Adeline Grayta. Omalla urallaan Vandiver oli parhaimmillaan MM-kilpailujen seitsemäs.
– Valmennus on tuntunut oikein hyvältä ja osaavalta, onhan Erin ollut maajoukkueen valmentajanakin pitkään ja paininut itse arvokisoissa. Nyt olemme kiinnittäneet paljon huomiota ihan perustekniikoiden hiomiseen, minkä pohjalta on hyvä lähteä rakentamaan muita tekniikoita.
Kunnianhimoa ja työmoraalia
Rantosen tämän kauden tavoite on päästä NCAA-finaaleihin, ensi kaudella menestyä arvokisoissa U23-sarjassa ja lopullinen tavoite joskus tulevaisuudessa on olympiamitali.
Rantonen tiedostaa, että se on pitkän työn takana, mutta kunnianhimoa ja työmoraalia häneltä todellakin löytyy. Rantonen tietää hyvin myös, mikä muuttuu, kun hän aikanaan hyppää junioreista aikuisten sarjaan.
– Voimaa pitää ihan ehdottomasti saada lisää. Kun tulee hyppy aikuisten tasolle, siellä vastustajilla on paljon enemmän voimaa. Myös teknisessä ja taktisessa osaamisessa on vielä paljon tekemistä. Aikuisten sarjassa matsien luonne muuttuu tosi paljon. Siellä rokotetaan virheistä armottomammin.
Lauri Hollo
