Atleetin kolumnisti Lauri Hollo pohtii kirjoituksessaan sitä järkyttävää faktaa, että yksilölajien valmentajia ei Suomessa edelleenkään arvosteta pätkän vertaa kaikista kauniista korulauseista huolimatta. Tästä loistava esimerkki on Euroopan mestari Silja Kososen valmentaja Jani Pihkanen.
Raision kaupunki palkitsi moukarin Euroopan mestariksi heittäneen Silja Kososen 13000 euron rahapalkinnolla. Lisäksi Kososen nuorten urheilijoiden kasvuohjelmalle lahjoitettiin toiset 13000 euroa. Hienoa. Mutta miten kaupunki palkitsi valmentaja Jani Pihkasen, joka on kulkenut surut ja ilot Kososen rinnalla siitä asti, kun urheilija oli 16-vuotias?
Aiemmin Lappeenrannan kaupunki palkitsi toisen Euroopan mestarimme Alisa Vainion 20000 eurolla, ja tämän valmentaja Jarmo Viskari sai 5.000 euroa. Jo silloin ajattelin, että valmentajien arvostus esiintyy edelleenkin vain juhlapuheissa. Niissä sitä on kyllä tolkutettu jo vuosikymmeniä, mutta käytännön teot ovat täysin toisenlaiset.
Raisio veti vielä Lappeenrantaakin pahemmin alta lipan. Pihkanen sai 1000 euron stipendin. Minulla purskahti aamukahvit nenästä, kun luin uutisen. Se on enemmän vittuilua kuin palkitseminen.
Toki Pihkanen saa varmasti Kososelta jonkin verran ”palkkaa” tai kulukorvauksia, mutta kun moukari ei ole nykypäivänä muutenkaan mikään rahalaji – ihan päinvastoin – niin tienestiä ei kovin paljon kerry. Pihkanen ei tällä hetkellä tee mitään muuta työtä kuin valmentaa, joten eurot olisivat taatusti kolmekymppiselle valmentajalle tarpeen.
En tiedä, pystytäänkö Suomessa koskaan luomaan yksilölajeihin sellaista järjestelmää, että valmentaja voisi valmentaa työkseen? Erittäin valistunut arvaus on, että ei pystytä. Edes köyhyysrajan yläpuolella on vain jokunen koutsi, joka tienaa elantoaan esimerkiksi urheiluseuran valmennuspäällikkönä. Siihenkään vakanssiin ei kovin paljon haalarivalmennusta yleensä kuulu. Jos lainkaan.
Eräänkin suomalaisen yleisurheilun suurseuran valmennuspäälliköksi valittiin jokunen vuosi sitten kaveri, jonka palkkapyyntö oli rapiat 2000 euroa. En tiedä ammattia, josta maksettaisiin vähemmän. Myöskään SUL:n panostukset valmentajien palkkaamiseen eivät ole muuta kuin sanahelinää; joitakin murusia korkeintaan, kun liiton palkkalistoilla olevia lajivalmentajiakaan ei enää ole.
Ja näillä eväillä pitäisi koutsata urheilijoita maailman huipulle. Kuten alussa totesin, valmentajien arvostus yksilölajeissa on edelleen – kuten on ollut aina – vain juhlapuheiden tasolla. Asiasta on puhuttu ikuisuus, mutta todellisuudessa mitään positiivista kehitystä ei ole tapahtunut.
En tiedä, mistä rahat valmentajien palkkauksiin otettaisiin. Ehkä valtiolta, ehkä yksityisiltä yrityksiltä. Mutta jonkin tahon olisi syytä esittää selkeitä linjauksia, miten valmentaminen ammattina mahdollistettaisiin niin, että sillä voisi oikeasti elää. Urheilijoiden persnahasta ei voi kiskoa, koska hekään eivät muutamaa huippua lukuun ottamatta tienaa edes omaa elantoaan.
Kuka viranomainen, mesenaatti tai silmäätekevä ottaisi tästä kopin?
Näkökulma: Lauri Hollo
