Liigan paljon puhuttua superkautta on nyt takana noin neljännes, ja jo neljässä organisaatiossa valmentaja on vaihtunut. Ainakin median mielestä usea organisaatio on kriisissä, ja tulipalot riehuvat valtoimenaan ympäri maata. Superkausi on tuonut esiin karun totuuden ammattitaidon puutteesta suomalaisessa ammattilaisjääkiekossa, kirjoittaa Atleetin jääkiekkotoimittaja Nico Oksanen.
Ensin päävalmentajaa vaihtoi Helsingin Jokerit, pian perään Kouvolan KooKoo. Tämän jälkeen Tampereen Tapparan Kari Jalonen ilmoitti jäävänsä tehtävistään sivuun. Keskiviikkona potkut sai HIFK:n Olli Jokinen.
Neljässä organisaatiossa on päävalmentaja vaihtunut lokakuun 21. päivään mennessä, kolmessa organisaatiossa kyseessä ovat olleet potkut.
Kaikki kolme seuraa, joissa potkut on annettu, löytyvät 17 joukkueen sarjan kolmelta viimeiseltä sijalta.
Paniikki on kova. Syy siihen on ”superkausi”.
Saako urheilujohtaja tehdä työnsä?
Joidenkin tilastoarvioiden mukaan KooKoo tippuu sarjasta 75 prosentin todennäköisyydellä.
Laskukaavojen mukaan myös Mikkelin Jukurien ja Vaasan Sportin tippuminen on edelleen todennäköistä. Sekä Jukureita että Sportia pidettiin lähes varmoina putoajina ennen kautta, mutta nyt etenkin Jonne Virtasen valmentaman Jukurien tilanne näyttää varsin hyvältä.
Päävalmentajan vaihtaminen kesken kauden on aina se helpoin tie herätellä joukkuetta. Yhden miehen vaihtaminen koko joukkueen sijasta on helpompaa.
Päävalmentajaa vaihdettaessa seurat yleensä tiedottavat siitä, kuinka nyt yritetään herättää toimintaa ja saada homma raiteilleen. Todella harvoin Liiga-seurojen urheilujohto ottaa mitään vastuuta omista siirroistaan.
Todellisuus suomalaisessa joukkuepalloilussa on kuitenkin lajista huolimatta sama. Jokaisessa palloiluorganisaatiossa on hallitus, joka istuu rahakirstun päällä. Hallituksessa ”seuranmiehet” päättävät, kuinka paljon rahaa milloinkin käytetään ja mihin.
Rahalla palkataan urheilujohtajaksi joku tyyppi jostain. Sitten puhutaan siitä, miten tämä ja tämä henkilö tulee tekemään muutoksen organisaatioon sekä rakentamaan siitä kestomenestyjän.
Jossain kohtaa käy kuitenkin ilmi, että nämä urheilujohtajat ovat vain ihmisiä, jotka ottavat vastuun toisten tekemisistä. Urheilujohtajat joutuvat monissa eri tilanteissa hyväksyttämään siirtoja hallituksella, ja näinhän ei pitäisi olla.
Urheilujohdolla tulisi aina olla vapaat kädet käyttää annettu budjetti miten parhaaksi näkee, eikä kysellä ylempää lupaa tehdä tarvittavia siirtoja.
Eräs kollega nosti syksyllä esiin hyvän pointin Liigan valmentajaruletista. Valmentajien potkiminen ulos seurasta ei ole mikään ratkaisu. Eri seuroissa saatetaan parhaimmillaan maksaa kolmelle päävalmentajalle palkkaa samaan aikaan, ja apulaisille siinä samassa.
NHL:ssä päävalmentaja saa yleensä 2–3 vuotta aikaa näyttää, tuleeko tulosta vai ei. Niin pitäisi olla myös Suomessa. NHL:ssä GM, eli suomeksi urheilujohtaja, saa normaalisti kerran tai kahdesti antaa päävalmentajalle potkut yhdessä työpaikassa ennen omia potkujaan.
Riittääkö valmentajien ammattitaito?
Paljon puhutaan siitä, että valmentajan on vaikea onnistua, koska joukkue ei ole niin sanotusti ”oma”, eli valmentaja ei ole itse saanut valita pelaajia. Se on puhdasta selittelyä ja kertoo siitä ammattitaidon puutteesta, joka kuvastaa koko Suomen palloiluskeneä.
Jos joukkueessa on toimimattomia pelaajia, nämä kaupataan eteenpäin, tai vastaavasti valmentaja etsii pelaajalle toimivan roolin kokoonpanosta.
Esimerkiksi viime kaudella Olli Jokisen valmentaman HIFK:n heikkoutta perusteltiin sillä, että entinen maajoukkuesentteri ei saanut valita omaa joukkuettaan. Tälle kaudelle Jokinen pääsi vaikuttamaan seuran värejä edustaviin pelaajiin – ja tulos oli vielä heikompi.
Superkaudella pelko putoamisesta tuntuu olevan hämmästyttävän suuri, eivätkä organisaatiot ammattitaidottomuudessaan tiedä, miten päin pitäisi olla, kun tappioita tulee. Se paljastaa myös pitkään muhineen ongelman eli kokoonpanojen laadun isossa kuvassa.
Moneen Liiga-joukkueen kokoonpanot ovat riittämättömiä. Yksi tai kaksi loukkaantumista voi rikkoa koko sapluunan, ja näinhän tilanne ei lähtökohtaisesti voi olla. Liian nuorille ja kokemattomille pelaajille kaavaillaan aivan liian suuria saappaita täytettäväksi, ja kun he epäonnistuvat tässä, selitellään sillä, kuinka markkinat ovat kuivat, eikä korvaavia vahvistuksia löydy mistään.
Yksi vahvistusten hankkimiseen vaikuttava tekijä on tietenkin budjetti. Kokoonpanosta saattaa löytyä jo hallituksen haluamia pelaajia, jotka ovat ylihintaisia ja sopimattomia joukkueeseen, ja nämä hankinnat on tehty urheilujohtajalta kysymättä. Pelkästään tällaiset hutihankinnat syövät mahdollisuutta rakentaa menestyvä joukkue.
Ensi kaudesta alkaen ainakin yksi asia suomalaisessa ammattilaiskiekkoilussa muuttuu. 14:ään A-liigassa pelaavaan joukkueeseen pitäisi riittää helpommin pelaajia – ja urheilujohtajien paikkoja on tarjolla vähemmän. Taistelu pelipaikoista muodostuu kovemmaksi, ja tippuvat joukkueet pääsevät rakentamaan pitkäjänteisesti kokoonpanoa, jota voi sitten vahvistaa A-sarjaan noustessa – jos niin joskus tapahtuu.
Suomessa pelätään liikaa oman p*rseen palamista. Mutta nykymarkkinoilla saattaa pelon takia palaa koko organisaatio.
Näkökulma: Nico Oksanen
