Entinen Suomen maajoukkuejalkapalloilija Mehmet Hetemaj kertoo Atleetin Kuningaslaji-ohjelmassa lapsuudestaan. Hän aloitti isoveljensä Perparim Hetemajn kanssa jalkapallon Suomessa vanhemmiltaan salaa.
Kosovosta kotoisin olevilla Perpalla ja Mehulla on vain vuosi ikäeroa. He harjoittelivat yhdessä koko lapsuutensa ja nuoruutensa.
– Nuorena treenattiin tosi paljon yhdessä. Meni välillä vähän liian kovaotteiseksikin, mutta ei ikinä nyrkkitappeluksi. Olisiko yhden kerran Perpa lyönyt mua, Mehu muistelee.
Keskinäisessä harjoittelussaan veljekset myös kasvoivat rooleihinsa.
– Perpalla oli usein se pallo ja mä yritin riistää. Siksihän musta tulikin ihan hyvä pallonriistäjä. Perpa oppi hyvin puolustamaan, Mehu arvioi.
Veljekset ovat myös aina kannustaneet toisiaan.
– Me tultiin pakolaisina Suomeen. Meidän tukiverkosto oli pelkästään se meidän perhe. Jos Perpalla meni paremmin tai mulla meni paremmin, niin meillä ei ollut kateutta. Me ollaan toivottu, että toisella menee paremmin, Mehu toteaa.
– Mä jännitän Perpan joukkueen otteluita, kun hän valmentaa. Perpa seuraa mun studiolähetyksiäni ja antaa palautetta, Mehu jatkaa.
Jugoslavian hajoamissodat 1990-luvun alussa olivat järkyttävä näytelmä. Serbiassa suunniteltiin kosovolaisten kansanmurhaa. Hetemajn perhe päätti lähteä pakoon.
– Molemmat valmentajat olivat asianajajia. Isä tuli muutamaa kuukautta ennen meitä Suomeen 1992. Tiesi, että Suomi on turvallinen maa. Vuosi oltiin pakolaiskeskuksessa Oulussa ja sen jälkeen tultiin Helsinkiin. Malmilla asuttiin koko lapsuus ja nuoruus.
Jugoslavian sodat alkoivat 1991. Mehulla on tästä omakohtaisia muistoja.
– Olin neljävuotias. Muistan serbitankit. Katsoin neljännestä kerroksesta ja näin, että siellä ne serbitankit ja armeijan joukot kulkee. Kyllä sen aisti, että nyt ei ole kaikki hyvin.
– Aistin sen vanhemmistakin. Sulkeutuivat kahden kesken huoneeseen juttelemaan, hän lisää.
Äiti ja lapset matkustivat bussilla Euroopan halki Ruotsiin. Suomeen tultiin laivalla.
– Tultiin kotiin ja isä oli vastassa poliisien kanssa. Me pelästyttiin, koska oltiin ajateltu, että kaikki poliisit ja sotilaat on pahoja. Isä sanoi, että nää on hyviä poliiseja, Mehu toteaa.
Vanhemmat eivät kannustaneet poikia jalkapallon pariin. Pojat löysivät jalkapallon kavereidensa kautta.
– Me mentiin salaa Perpan luokkalaisen kanssa Malmin palloiluhalliin. Nää treenit loppuivat kahdeksalta. Meillä oli tosi tiukka kuri kotona. Kotiintuloaika oli kahdeksalta ja me oltiin kerran kaksi vähän myöhässä Perpan kanssa.
Mutta isä ja äiti eivät kieltäneet pojilta jalkapallon pelaamista, kun salainen harrastus tuli selväksi.
– Isä aisti, että ne eivät välttämättä mitään pahaa tee, koska tulevat hikisinä kotiin. Laittoi siskon seuraamaan meitä. Rahaa meidän perheellä ei juuri ollut. Hän keskusteli valmentaja Harri Ottavaisen kanssa, miten me saataisiin nää jäsenmaksut hoidettua ja talkootöillä hoidettiin, Mehu paljastaa.
Rahat saatiin kokoon ja loppu on historiaa.
– Isä kertoi, että saatte aloittaa pelaamisen. Voi että, se ilon tunne oli onnenpäivä. Mutta aina oli hirveä paniikki, kun tiesi, ettei meillä ollut varaa nappiksiin. Ei me haluttu laittaa vanhempiamme ahdinkoon, kun tiedettiin, että meillä olisi tosi vähän rahaa, Mehu muistelee.
