Suomalaisen jääkiekon kautta aikain suurimpiin nimiin lukeutuva Saku Koivu sai viime lauantaina suurimman kunnianosoituksen, jonka jääkiekkoilija voi urastaan saada, kun TPS nosti Koivun läpi uran käyttämän pelinumeron 11 Turku-hallin kattoon. Koivu on turkulaisten suuri sankari, mutta vielä suurempi sankari hän on Montrealissa, kirjoittaa Atleetin urheilutoimittaja Ville Hirvonen.
Saku Koivun urasta tuli monen mutkan kautta hyvin poikkeuksellinen. Koivu ei koskaan voittanut urallaan Stanley Cupia, eikä NHL:n pistepörssiä, mutta siitä huolimatta hänestä kasvoi Montrealissa lähes elämää suurempi hahmo.
Juuri tähän liittyy Koivun uran suurin ristiriita: miten pienikokoisesta turkulaisesta kasvoi niin suuri jääkiekkolegenda maailman kuumimmassa jääkiekkokaupungissa siitäkin huolimatta, ettei hän pystynyt johtamaan joukkuettaan koskaan suureen menestykseen?
Ymmärtääkseen vastauksen tähän kysymykseen, pitää palata reilusti ajassa taaksepäin.
Maailmanmestaruuden jälkeen Montrealiin
Saku Koivu debytoi TPS:n edustusjoukkueessa kaudella 1992-1993. Vielä tuolloin SM-liiga oli kivikova ammattilaissarja, jota mainostettiin syystäkin maailman toiseksi parhaana jääkiekkosarjana heti NHL:n jälkeen. Koivu ei varsinaisesti pystynyt vielä tulokaskaudellaan säkenöimään, vaan teki runkosarjassa maltilliset kolme maalia ja yhteensä kymmenen tehopistettä.
Kauden aikana Koivu loisti kuitenkin nuorten MM-kisoissa ja kauden jälkeen hän pelasi jo uransa ensimmäiset miesten MM-kisatkin. Varsinainen läpimurto kansalliselle huipulle tapahtui kuitenkin vasta seuraavalla kaudella 1993-1994.
Tuolla kaudella Koivu teki jo SM-liigan runkosarjassa 23 maalia ja 53 pistettä. Pudotuspeleissä Koivu tykitti 11 otteluun 12 tehopistettä. TPS jäi kuitenkin hopealle, Suomen mestaruuden voitti Helsingin Jokerit.
Seuraavasta kaudesta tuli Koivulle nappiosuma. Hän iski SM-liigan runkosarjassa 27 maalia ja käsittämättömät 74 tehopistettä. Pudotuspeleissä Koivu takoi 17 tehopistettä 13 otteluun ja kausi päättyi TPS:n Suomen mestaruuteen.
Kevät 1995 muistetaan tietysti Suomen kautta aikain ensimmäisestä jääkiekon maailmanmestaruudesta, ja Koivu nousi Ville Peltosen ohella Tukholman keväässä kansallissankarin asemaan.
NHL-ura alkoi Montreal Canadiensissa jo seuraavana syksynä. Liian pienikokoisena pelaajana pidetty Koivu otti heti paikkansa ja saavutti jo tulokaskaudella 20 maalin rajapyykin. Seuraavilla kausilla meni rikki jo 50 tehopisteen raja kivikovassa NHL:ssä.
Valinta kapteeniksi
Koivun uran yksi suurimmista käännekohdista osui päivämäärälle 30. syyskuuta 1999. Tuolloin Koivu valittiin NHL:n kautta aikain menestyneimmän seuran eli Montreal Canadiensin kapteeniksi.
Valinta oli täysin poikkeuksellinen. Koivu oli kanadanranskalaisen seuran ensimmäinen eurooppalainen kapteeni, ensimmäinen kapteeni, joka ei puhunut ranskaa ja ensimmäinen kapteeni, joka ei ylipäätään ollut kanadanranskalainen.
Koivun valinta osui aikakaudelle, jolloin eurooppalaisiin pelaajiin kohdistui vielä ylipäätään paljon enemmän ennakkoluuloja kuin nyt.
Lisäksi NHL oli tuohon aikaan isojen ja fyysisten miesten sarja. Koivu oli sen sijaan vain 178-senttinen sentteri, mutta fyysistä peliä hän ei kaihtanut.
Koivu tunnettiin ennen kaikkea kiekollisista taidostaan, peliälystään ja luistelutaidostaan. Mutta vähemmälle huomiolle on aina jäänyt se, että Koivu oli myös äärimmäisen rohkea ja kaksinkamppailuja kaihtamaton pelaaja, joka antoi vahvojen jalkojensa ja keskivartalonsa ansiosta aina joka vaihdossa kaikkensa. Sitä kautta hän voitti myös joukkuekaverit puolelleen.
Vaikka kiekkohullu Montreal oppi nopeasti rakastamaan turkulaiskapteeniaan, osasi kaupunki kohdella häntä välillä myös ankarasti. Erityisen suurta eripuraa syntyi juuri kielitaidosta. Jopa paikallisessa mediassa esitettiin ajoittain suoraa kritiikkiä siitä, ettei Montrealin kapteenina voi toimia henkilö, joka ei osaa puhua ranskaa – tai ei ainakaan puhu sitä julkisesti.
Pysäyttävä diagnoosi
Koivun uran toinen suuri käännekohta tuli julkisuuteen vain pari vuotta kapteeniksi valitsemisen jälkeen. Sakulla todettiin syyskuussa 2001 non-Hodgkin-lymfooma eli imukudossyöpä.
Uutinen järkytti kaikkia ympäri kiekkoilevaa maailmaa. Moni saattoi olettaa, että Koivun ura olisi ohi.
Huhtikuussa 2002 Koivu teki paluun kaukaloon. Hän sai Montrealin kotiyleisöltä raikuvat suosionosoitukset ennen Ottawa Senatorsia vastaan pelattua ottelua. Tuota pätkää ei kukaan inhimillinen ihminen pysty katsomaan niin, etteivät kyyneleet kohoaisi silmiin.
Koivu oli syöpädiagnoosin saatuaan vain 26-vuotias. Paluuottelun aikaan diagnoosista oli kulunut alle seitsemän kuukautta.
Koivu ei pelkästään voittanut syöpää, vaan hän pystyi vielä samana keväänä harjoittamaan ammattiaan täysipainoisesti. Hän pelasi tuona keväänä vielä mainiot pudotuspelit tehden 12 ottelussa 10 tehopistettä.
Canadiens pudotti kevään 2002 pudotuspelien ensimmäisellä kierroksella Koivun johdolla arkkivihollisensa Boston Bruinsin ja kauden päätteeksi Koivu palkittiin enemmän kuin ansaitusti Bill Masterton -muistopalkinnolla. Palkinto annetaan vuosittain pelaajalle, joka on osoittanut sinnikkyyttä ja omistautumista jääkiekkoa kohtaan.
Koivu jätti ikuisen perinnön Montrealiin
Syövästä toivuttuaan Koivu perusti hyväntekeväisyyssäätiön, joka keräsi noin kahdeksan miljoonaa Kanadan dollaria Montreal General Hospitalin PET/CT-kuvantamislaitetta varten.
Montrealissa ei tuolloin ollut vastaavaa laitetta, ja Koivu oli itse joutunut matkustamaan Sherbrookeen tutkimuksiinsa. Sairaalan vuonna 2014 julkaiseman tiedon mukaan uusi laite palveli noin 2 500–3 000 potilasta vuosittain.
Koivu jätti siis näin ollen Montrealiin ikuisen perinnön, joka elää ja voi hyvin vielä tänäkin päivänä.
Numero 11 on ikuinen Montrealissa ja Turussa
Montreal Canadiens ei ole koskaan jäädyttänyt Koivun pelinumeroa 11, mutta hän on silti saanut rakkautta kaupungilta vielä seurasta lähtemisen jälkeenkin.
Kun Koivu palasi Montrealiin vuonna 2011 Anaheim Ducksin pelaajana, hän sai Bell Centreltä jälleen minuutteja jatkuneet suosionosoitukset.
Hieman myöhemmin, vuonna 2014 Canadiens järjesti Koivulle muistoillan, missä Koivu yllätti kaikki ja puhui upeassa tilaisuudessa ihan selvää ranskaa. Tuo hetki teki hänestä viimeistään kuolemattoman hahmon Montrealissa.
Jutun kirjoittaja vieraili talvella 2012 Quebec Cityssä ja sai havaita Koivun jättämän perinnön jo lentokentällä. Paikallinen taksikuski uteli ystävällisesti, mistä olen kotoisin. Kun kerroin olevani Suomesta, hän huudahti innoissaan: ”Sakulandia!”
Ja tämä siis tapahtui Quebec Cityssä, eikä edes Montrealissa. Koko Quebecin provinssi on Sakun maata. Ikuisesti.
Koivu pelasi Montreal Canadiensissa lopulta 13 kauden ajan, joista kymmenen kautta hän oli joukkueen kapteeni. Hän ei johdattanut joukkuettaan koskaan edes Konferenssifinaaleihin, mutta tässä kohtaa kannattaa muistaa se, missä tilanteessa Montreal organisaationa oli Koivun huippuvuosina. Vuoden 1993 Stanley Cupin jälkeen seura oli ajautunut uudelleenrakennusvaiheeseen, eikä todellinen menestys ollut vuosiin edes realistisesti mahdollista.
Koivu jätti silti ikuisen jäljen maailman kiekkohulluimpaan kaupunkiin ja hänen perintönsä elää siellä ikuisesti.
Koivun upea tarina on osoitus siitä, ettei edes kilpaurheilussa ole aina kyse pelkästä voittamisesta. Saku Koivu nousi jopa voittamista suuremmaksi hahmoksi.
Ja se on yksi kaikkien aikojen kovimmista tempuista suomalaisessa urheiluhistoriassa.
Ville Hirvonen
Saku Koivun ura numeroina
| Tilasto | Lukema |
|---|---|
| NHL:n runkosarjaottelut | 1 124 |
| NHL:n tehopisteet | 832 |
| NHL-kaudet | 18 |
| Canadiensin kapteenikaudet | 10 |
| NHL-maalit | 255 |
| NHL:n maalisyötöt | 577 |
| Paras NHL-pistekausi | 75 pistettä (2006–2007) |
| MM-kulta | 1995 |
| Olympiahopea | 2006 |
| Suomen mestaruudet | 1993 ja 1995 |
Lähteet: NHLPA ja TPS.
