Suurin osa Milanon/Cortinan olympiajääkiekkoon osallistuvista maista on jo ilmoittanut pelaajavalintansa. Kuten aina, huomio kiinnittyy pelaajiin, joita ei tällä kertaa valittu. Paljon hyviä pelaajia jäi saamatta kutsua. Pettymyksiä, joitakin valintoja, jotka tulemme toivottavasti ymmärtämään turnauksen aikana. Joitakin, joita emme ymmärrä. Valitsijoitten tehtävä ei ole kadehdittava. Tässä muutama kommentti sivusta.
Kunniaa valituille
Ensinnäkin, tämän blogin tarkoituksena ei ole syyttää, ettei se ja se ansainnut paikkaansa olympiajoukkueessa. Vaikka allekirjoittaneen mielipide ja valinta olisikin ollut toinen, nyt kun valinnat on tehty mennään näillä. Jokainen valittu pelaaja on paikkansa ansainnut. Jokainen on tehnyt paljon töitä saadakseen kunnian. Kunniaa valituille tästä lähtien.
Jos joku on nähnyt junnukiekossa, miten joku valittiin, koska isällä on paljon rahaa ja mahdollisuus tuoda sponsoreita, tai jonkun perhe on valmentajan hyvä tuttu, tai…kaikkea ei viitsi edes kertoa. Tässä ei ole mistään sellaisesta kyse näin korkealla tasolla.
Samalla tavalla kuin Hockey Hall of Fame-valintojen suhteen, onnittelut ja onnentoivotukset valituille. Mutta samalla keskustelkaamme nimistä, jotka myös olisivat ansainneet valinnan.
Leijonien valinnat odotetut
Suomen joukkue ilmoitettiin perjantaina, eikä siinä ollut juuri yllätyksiä kenellekään.
Mikko Lehtonen lähtee mukaan ainoana pelaajana NHL:n ulkopuolelta. Tämä on varmasti aikamoinen haaste, kunniaa Mikolle! Oliver Kapanen saa kunnian joukkueen nuorimpana, 22-vuotiaana. Enakkoluuloton valinta. Hyvä nähdä taitava energiapelaaja Joel Kiviranta mukana.
Rasmus Ristolainen veti leijonapaidan päälleen viimeksi World Cupissa vuonna 2016. Toivotamme tärkeälle puolustajalle terveyttä pitkien loukkaantumisjaksojen jälkeen. Asenne on oikea.
Tre Kronorin valinnat suurimmaksi osaksi odotetut
Valkoisen leivän maan valinnat herättivät hieman keskustelua.
Olympiaturnausta ei tule nähdä vain Team Kanadan ja USA:n välisenä revanssimahdollisuutena viime talven 4 Nationsin jäljiltä. Ruotsin joukkue pystyy voittamaan kultaa, ja Suomi pystyy yllättämään. Tre Kronorin kohdalla kyse ei olisi edes mistään yllätyksestä, kun joukkueen kokoonpanoa tarkastelee.
Detroit Red Wingsin 22-vuotias puolustaja Simon Edvinsson, ja San Jose Sharksin hyökkääjä William Eklund tulevat mieleen niminä, jotka olivat varmasti harkinnassa. Kuten myös mies, josta ei koskaan puhuta, eli hyvää kautta pelaava Minnesota Wildin konkari Marcus Johansson.
Edmontonin näkökulmasta Oilersin konkaripakki Mattias Ekholm sanoi suoraan harjoitusten jälkeen olevansa pettynyt rannallejääntiin. Toista mahdollisuutta ei tule. NHL-joukkue hyötyy, kun tärkeä puolustaja saa levätä. Mies, joka 35-vuotiaana pelaa krittiisiä minuutteja NHL:ssä. Ruotsin puolustus on kieltämättä todella kovatasoinen. Nuoren Philip Brobergin jatkuva kehitys ja mukaanpääsy lämmittää hänen ensimmäisiä NHL-pelejään seurannutta.
Ja vielä kerran, seuratkaa Joel Eriksson Ekiä. Ja seuratkaa Simon Edvinssonia. Virhe jättää hänet pois.
Team Canadan päävalmentaja käytti oikeuttaan valinnoissa
Jääkiekon kotimaan tapauksessa aina puhutaan melkein enemmän niistä, joita ei valittu. Kanadan pelaajamateriaali on todella laaja. Se pystyisi lähettämään kisoihin kaksi joukkuetta, jotka molemmat kamppailisivat kultamitaleista. Joukkueen pukukopista löytyy tarvittaessa peräti 25 Stanley Cup-sormusta. Ei siis 25 miestä, joilla on sormus. Team USA:n kopista löytyy viisi. Kaksi niistä on Matthew Tkachukilla, yksi Seth Jonesilla.
Huomattavia rannalle jätettyjä on paljon.
Sam Bennett. Conn Smythe-voittaja viime keväältä. Viisitoista maalia Stanley Cupin playoffeissa. Kaksinkertainen Stanley Cup-mestari peräkkäin, kolme kertaa finaalissa. Lähti varamiehenä 4 Nationsiin, teki tärkeän tasoitusmaalin finaalissa. Tätä oli hankala ymmärtää. Jos alkukausi ei ollut täydellinen, silti outoa.
Teoria siitä, että koska Tom Wilson on joukkueessa, ei tarvita Sam Bennettiä, ei toimi. Laittaisin nämä kaksi vaikka samaan ketjuun! Onnea sille puolustajalle, joka lähtee hakemaan kiekkoa päädystä! En usko siihenkään teoriaan, ettei joukkueeseen saa valita liikaa senttereitä. Myötäilen tässä Mike Babcockin vanhaa filosofiaa siitä, että jokainen sentteri voi tarvittaessa pelata laidalla.
Evan Bouchard. Tässä keskustelussa ymmärrän molempia osapuolia. Bouchard ei pääse edustamaan Kanadaa, koska hän on hasardipakki. Kun huono päivä tulee, kun hän tekee virheen, hän tekee ISON virheen. Siihen ei yhden ottelun turnauksessa ole varaa. Jos olympiakulta ratkaistaisiin seitsemän ottelun pelisarjoilla, Bouchard saisi pukea vaahterapaidan päälleen aivan varmasti.
Erittäin hyvää työtä aina tekevä mediamies Bob Stauffer on koonnut vakuuttavaa todistusaineistoa Evan Bouchardin valinnan puolesta. Bouchard on nostanut tasoaan kaksissa viimeisissä Stanley Cupin playoffeissa bobbyorrmaisesti. 55 pistettä kahtena viime keväänä, mikä on enemmän kuin yhdelläkään toisella puolustajalla. Plus 22.
Bouchard nosti tasoaan hankalimpaan mahdolliseen aikaan kaudesta. Ensimmäisellä kierroksella LA Kingsiä vastaan hän nappasi kylmästi Quinton Byfieldin purkuyrityksen ilmasta, ja käänsi voiton omilleen.
Pidämme Cale Makarin valintaa itsestäänselvänä, tietenkin. Makarin pisteet 18 ja miinus neljä. Ja se oli Makar, jonka kiekonmenetys johti Avalanchen putoamiseen koko playoffeista. Mutta emme tietenkään valita Cale Makarin valinnasta.
Jos Team Canadan olympiaprojekti lähtee yskimään puolustuksen kyvyttömyydestä luoda hyökkäystä, tähän palataan.
Connor Bedard. Se, jonka mielestä Connor Bedard ei osaa luistella, puolustaa, ei välitä, ja niin edelleen, ei katso pelejä. Ei ole katsonut tällä kaudella. Pidän Bedardin poisjättämisestä virheenä, yksinkertaisesti. Kanada ei kerää mitään All Star-joukkuetta tässä, vaan joukkuetta, jolla päihitetään USA. Connor Bedard on mielestäni juuri sellainen pelaaja, jolla päihitetään kuka tahansa.
Ja vielä ihmelapsi Matthew Schaefer. Olisin ottanut mukaan. Edmontonissa olemme seuranneet, miten Zach Hyman on tehnyt kymmenen maalia viimeisissä 11 ottelussa. Hymanin tapauksessa kiitorata loppui kesken. Paha loukkaantuminen juuri ennen Stanley Cupin finaalia viime keväänä – ranne sijoiltaan – vei mahdollisuudet pelaajalta, joka edellisellä kaudella oli tehnyt 70 maalia (runkosarja plus playoffit).
Pidin Bo Horvatin ja Nick Suzukin valinnoista. Macklin Celebrinin voi laittaa suoraan Connor McDavidin viereen. Anthony Cirellin valinta on herättänyt paljon kysymyksiä, mutta kyseessä on varmasti päävalmentaja Jon Cooperin valinta. Ehkä myös Kanadan johtoryhmään kuuluvan Julien BriseBoisn. Cooper on voittanut Cirelliin luottaen, ja aikoo voittaa lisää. Hänellä oli oikeus valita yksi oma pelaajansa. Cirellin tilastot tasakentällisin ovat erinomaiset.
Oli miten oli Team Canada on hirvittävän kova. Samat pakit kuin 4 Nationsissa. Maalivahtien peluutus kiinnostaa.
Team USA:n valinnat herättivät kysymyksiä
Eniten kysymyksiä herätti vihaisennäköisen linnun maan olympiajoukkuevalinnat.
Miten on mahdollista jättää rannalle samanaikaisesti Jason Robertson, Adam Fox, Lane Hutson ja vielä Cole Caufield? Asia ei minulle kuulu, ei minun maani, ei kumpikaan minun kotimaistani, mutta silti. Team USA jäi maalin päähän Vancouverissa, maalin päähän Sotshissa, maalin päähän 4 Nationsissa. Ja niinpä jätettiin todella kovia pistemiehiä kotiin.
Voidaan argumentoida, ettei Foxin nykytaso riitä. Tai että hän teki ratkaisevan virheen 4 Nationsissa. Olisin silti mieluusti nähnyt taas Charlie MacAvoyn parina. Outoa, koska New York Rangersin GM, päävalmentaja ja pakkien valmentaja ovat kaikki Tem USA:n johtoryhmässä. Tai, että Hutson ja Caufield ovat vielä pikkupoikia, kun vastassa tärkeimmässä ottelussa on iso ja ilkeä Team Canada. Silti, Caufield on tehnyt enemmän voittomaaleja NHL:ssä kuin kukaan toinen 4 Nations-turnauksen jälkeen laskettuna.
Moni suomalainen katsoo Jason Robertsonin pelejä, koska hän pelaa Dallas Starsissa. Pelaaja, joka ei tarvitse ykkösketjua tai parasta sentteriä vierelleen. Rakentaa paikkoja itselleen. Robertson on paras amerikkalainen pistemies NHL:ssä tätä kirjoitettaessa, 24 maalia ja 48 pistettä.
Kertovatko nämä USA:n valinnat siitä, että maassa uskotaan yhä jopa liikaa vanhaan Miracle on Ice-filosofiaan? Että USA voi voittaa taitavan ja ylivertaisen Kanadan vain duunarijoukkueella, altavastaajan asemasta?
Seth Jones ansaitsee edustaa kotimaataan. Hän pelasi isoja minuutteja Stanley Cupin playoffeissa ja oli todella hyvä. Tämän kirjoittaneen suosikki Alex DeBrincat on tehnyt 41 pistettä. Jos taitopelaajia haetaan. Clayton Keller ja Tage Thompson ansaitsevat kunnian – he eivät mahtuneet 4 Nationsiin.
Sisu Teamit ja olympiaturnausväsymys
Yksi hauskimmista leikeistä, kun puhutaan Kanadan tyyppisistä jääkiekkomaista, joilla on runsaasti pelaajamateriaalia, on nimetä B-maajoukkue. Joukkue, jonka voisi rakentaa rannallejääneistä. Joukkue, joka pystyisi jopa haastamaan heidän edellään valitut, ja vaikka voittamaan koko turnauksen. B-maajoukkue. Sisu Team, kuten tätä on joskus niin hienosti kutsuttu.
Ja toinen asia, mihin kannattaa kiinnittää huomiota, kuinka monta pelaajaa tietyt NHL-joukkueet luovuttavat kisoihin. Suuri kunnia, mutta olympialaisissa pelataan kovimmalla mahdollisella tasolla. 4 Nations jo osoitti, miten se vei mehut useammalta tärkeältä pelaajalta.
Florida Panthersiltä ja Tampa Bay Lightningilta lähtee Milanoon yhdeksän pelaajaa kummaltakin. Kahdeksan pelaajaa Coloradolta, Minnesotalta, ja New Jerseyltä. Kuusi Bostonilta, Dallasilta ja Vegasilta. Tämä tulee vaikuttamaan loppukauteen.
Ja tässä vielä Kanadan B-maajoukkue, TSN:n mukaan. Sisu Team. Jota ei siis nähdä Milanossa.
Jäämme odottamaan helmikuuta, ja vihdoinkin olympiaturnausta, jossa parhaat pelaavat parhaita vastaan. Tai, melkein kaikki parhaat. Nyt ainakin olemme viisaampia, tiedämme valinnat. Jännäksi menee.
Täällä Jouni Nieminen, Edmonton
X: @OnsideWithJouni
Facebook: Jouni Niemisen NHL
