Iltalehti uutisoi perjantai-iltana, että Frank Moberg on kuollut. 85-vuotiaan kiekkovaikuttajan poismeno laittaa miettimään menneitä.
Moberg aloitti HIFK:ssa ja työskenteli seurassa yli 30 vuoden ajan erilaisissa rooleissa. Jäädessään eläkkeelle vuonna 2003 Moberg oli nähnyt yhtä jos toista niin HIFK:n toimitusjohtajana kuin esimerkiksi rahastonhoitajana.
Näin toimittajan ja ihan vain tavallisen kiekkoihmisen näkökulmasta tällaiset poismenot aina herkistävät ajattelemaan menneitä.
Yhtä lailla myös Jatkoajan keskustelufoorumilla muisteltiin herrasmiestä.
– Kävin hakemassa Mäntytieltä tsettiä. Frankin sihteeri Grenner oli saastuttanut toimiston tupakanhajulla. Takahuoneessa Frank ja Boyko juttelivat jotain, eräs kirjoittaja muisteli jatkaen:
– Maksoin ja sain kausarin. Frank huomasi nuoren pojan kausikorttinsa kanssa tekemässä lähtöä ja huikkasi Darrenille: ”vedäs tohon korttiin nimmari.”
Yhteisöllisyys. Se on ensinmäinen sana, joka tulee mieleen, kuvaamaan Mobergin edustamaa tapaa olla ja johtaa. Voi jopa olla, että Mobergin kaltaiselle henkilölle sanat olla ja johtaa olivat suorastaan synonyymeja. Karismaksi tuota kutsutaan.
Tiedättekö sellaisen ihmisen, joka ottaa huoneen heti haltuunsa ihan vain ohittaessaan ovenkarmit? Kaikkien päät yksinkertaisesti kääntyvät – ensin uteliaisuudesta, sitten kunnioituksesta.
Sellainen oli Moberg.
Ei ole sattumaa, että Mobergin karismaa ja johtajuutta ovat muistelleet monet ystävät herkissä tunnelmissa.
Ainakin 1990-luvulla jääkiekossa olivat voimissaan vielä vanhat arvot. Seurauskollisuus oli enemmän kuin pelkkä sana. Se ei ollut pelkkää mainospuhetta. Pelaajista, valmentajista ja työntekijöistä pidettiin huolta.
Yhtä lailla Moberg oli lojaali. Vain pakon edessä hän joutui antamaan potkut päävalmentajalle ja oli oikeasti pahoillaan, kun tällainen tapahtui.
– En tiedä, missä olisin ilman Frankia, mietti esimerkiksi entinen IFK-pelaaja Jere Karalahti IS:n haastattelussa.
Omien takana seistään. Asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin ellun kanat. Ja aina on aikaa toiselle ihmiselle. Näitä vanhan liiton arvoja sopisi näkevän enemmän tänäkin päivänä.
Joskus 1990-luvulla sain jäähallilla HIFK-ottelussa Mobergilta taputuksen olkapäälle. Ei kai siihen kummempaa syytä ollut, mutta pienestä pojasta se pieni ystävällinen ele tuntui vaikuttavalta. Jatkoajan keskustelupalstalla monella muullakin oli samankaltaisia lämpimiä kohtaamisia Mobergin kanssa.
Tänään tajusin, että hän otti jokaisen sydämellisesti huomioon. Niinhän meidän kaikkien tulisi aina tehdä.
Ja niin ajattelin, kun luin Mobergin poismenosta. Hän eli kuten johti ja opetti.
