Suomen joukkueessa yleisurheilun EM-kisoissa Birminghamissa on mukana 65 urheilijaa. Joukkueen suuri koko on viime päivinä herättänyt paljon keskustelua, johon Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja Riikka Pakarinen nyt myös osallistuu.
Termi ”kisaturisti” on kuulunut vuosikymmeniä Suomen penkkiurheilijoiden valikoimaan. Kisaturistilla tarkoitetaan urheilijaa, joka epäonnistuu arvokisoissa, tai jolla ei ole todellisia menestysmahdollisuuksia.
”Kisaturisti”-pilkkanimitys syntyi 1950-60 -lukujen vaihteessa, jolloin aniharvalla suomalaisella oli varaa matkustaa ulkomaille. Urheilun avulla ulkomaanmatkailuun oli silloin mahdollisuuksia.
Noihin aikoihin kisoihin pääsy riippui urheilupomojen valinnoista. Sittemmin kisoihin asetettiin tulosrajat, joilla määriteltiin, kuka oli kelvollinen kisavalintaan ja kuka ei ollut.
Suomen Urheiluliitto on tehnyt linjauksen, että ne urheilijat EM-kisoihin valitaan, jotka ovat valintakelpoisia. Ruotsissa on vallalla toisenlainen käytäntö. Siellä tulosrajan rikkominen ei takaa valintaa, vaan kriteerinä ovat menestysmahdollisuudet kisoissa.
Suomen Urheiluliiton kanta herättää mielipiteitä puolesta ja vastaan. Nyt Riikka Pakarinen on julkaissut avoimen kirjeen, jossa perustelee nykyistä linjaa. Kirjeessä otetaan kovinkin sanoin kantaa ”kisaturistikeskusteluihin”.
Riikka Pakarisen avoin kirje:
Viime vuosina yleisurheilun arvokisajoukkueen julkaisun jälkeen on käyty sama keskustelu. Miksi Suomen joukkue on näin suuri? Myös itselleni tulee valtavasti palautetta. Miksi mukana on urheilijoita, joilla ei arvioida olevan realistisia mitalimahdollisuuksia? Ja valitettavan usein osa urheilijoista leimataan ”kisaturisteiksi”. Pidän tätä keskustelua vääränä ennen kaikkea urheilijoita kohtaan.
Yksikään Birminghamin EM-kisoihin valittu suomalainen ei ole saanut paikkaansa hyvän tahdon eleenä. Jokainen on täyttänyt Euroopan yleisurheiluliiton asettamat valintakriteerit joko tulosrajan tai rankingjärjestelmän kautta, ja sen lisäksi Suomen Urheiluliiton oman minimitulosrajan tai antanut muun sitä vastaavan kuntoisuusnäytön. Kukaan ei ole saanut kisapassia lahjaksi.
Samalla on hyvä tietää, että Suomi ei ota kaikkia tarjolla olevia paikkoja vastaan. Edellytämme aina omien valintajärjestelmämme kirjausten ja vaatimusten täyttymistä. Rankingin kautta vapautuneiden paikkojen kautta joukkue voisi olla vielä isompikin, jos emme käyttäisi omaa kriteeristöä valintojen yhteydessä.
Kun puhumme ”turisteista”, puhumme ihmisistä, jotka ovat käyttäneet valtaosan elämästään tavoitellakseen paikkaa arvokisoissa. Monelle se tarkoittaa yli kymmenen vuoden määrätietoista harjoittelua, tuhansia harjoitustunteja, lukemattomia kilpailuja, loukkaantumisia, pettymyksiä ja jatkuvaa tasapainoilua opiskelun, työn ja urheilun välillä. On myös totta, että vain osa Suomen EM-joukkueen yleisurheilijoista tekee urheilua täysipainoisesti ammatikseen – se on tämän lajin arkea Suomessa.
Siksi sana ”kisaturisti” tuntuu epäreilulta. Suosittelen jokaiselle, joka sitä kevyesti käyttää, kokeilemaan hetken, millaisilla ”turistin otteilla” tehdään ne tulokset, joilla paikka Euroopan mestaruuskilpailuihin saavutetaan. Yleisurheilu on yksi maailman kilpailuimmista lajeista. Täällä mikään ei tule ilmaiseksi.
On myös hyvä kysyä, toimisivatko muut lajit toisin.
Jättäisikö jalkapallo, jääkiekko, hiihto, suunnistus tai mikä tahansa muu laji lähettämättä urheilijan tai joukkueen arvokisoihin, jos tämä olisi ansainnut paikkansa kansainvälisen karsintajärjestelmän mukaisesti? Tuskin. Miksi yleisurheilun pitäisi toimia eri tavalla?
”Arvokisajoukkue ei rakennu pelkästään mitalitodennäköisyyksien perusteella”
On tärkeää ymmärtää myös se, miten EM-kisojen järjestelmä toimii. Kun lajiin haetaan 30 tai 36 parasta eurooppalaista, tilannetta ei paranna se, että jättäisimme paikkansa rankingjärjestelmän sijoituksen kautta saavuttaneita suomalaisurheilijoita kotiin sankoin joukoin kiristämällä omia kriteereitämme niin, että se rajoittaisi nykyistä enemmän joukkueemme kokoa ja urheilijoidemme osallistumista. Heidän tilalleen tulisi heikompia urheilijoita toisista maista.
Meillä on jo nyt omat minimitulosrajat, jotka on määritetty juuri niin, että ilman sen tulostason saavuttamista on epätodennäköistä saavuttaa paikka EM-kilpailuihin rankingin kautta. Joskus käy niin, että maat jättävät paikkoja käyttämättä ja rankingissa seuraavilla sijoilla olevat saavat paikan kisoihin. Suomen kohdalla tätä kuitenkin rajoittavat Suomen Urheiluliiton omat kriteerit ja vaatimukset. Valitsemme joukkueeseen urheilijoita, jotka tasoltaan kuuluvat siihen joukkoon, jolle EM-kisat on tarkoitettu ja joille kilpaileminen EM-tasolla on mielekästä.
Arvokisajoukkue ei rakennu pelkästään mitalitodennäköisyyksien perusteella. Se rakentuu myös tulevaisuutta varten. On selvää, että kaikille Birmingham ei ole uran huippuhetki. Monelle nämä ovat ensimmäiset aikuisten arvokisat. Vaikka pelkästä kokemuksen hakureissusta puhuminen on yhtä kulunutta kuin ”kisaturisti”-huutelut, on totta että toimintaa ja kilpailemista arvokilpailuympäristössä ei opi vain harjoittelemalla kotinurkissa. Kansainväliseen huipputasoon kasvetaan kilpailemalla siellä, missä Euroopan parhaat ovat. Juuri näin syntyvät tulevaisuuden finalistit ja mitalistit.
”Arvokisakokemus on usein osa paljon pidempää urheilijan kehityspolkua”
Kaikki eivät myöskään aina onnistu. Kaikki eivät tee ennätystä tai yllä omalle parhaalle tasolleen. Näin on urheilussa aina. Siksi yksittäistä kilpailua ei pidä käyttää mittarina sille, oliko paikka joukkueessa ansaittu. Arvokisakokemus on usein osa paljon pidempää urheilijan kehityspolkua ja toisaalta: ilman mahdollisuutta ei myöskään voi tulla onnistumista. Vain kilpailuun osallistujat voivat menestyä. Ja arvokisa kilpailu on monelle uran suurin kokemus, joka kantaa läpi elämän. Sekin on kokemus, jota itsekin haluan puheenjohtajana tukea.
Joukkueessa jokaisen panos on merkityksellinen. Se näkyy kilpailupaikalla, harjoituksissa, joukkuehengessä ja siinä kulttuurissa, jota suomalainen yleisurheilu rakentaa. Menestyvä huippu-urheilu ei synny vain muutaman tähden varaan, vaan vahvan ja kunnianhimoisen joukkueen ympärille.
Haluan nostaa esiin myös yhden näkökulman, josta puhutaan liian vähän.
Suomalaiset lapset ja nuoret tarvitsevat esikuvia. Suomalaiset seuraavat yleisurheilua sankoin joukoin television välityksellä kotisohvilta. Kun EM-kilpailuissa näkyy suomalaisia lähes joka lajissa, sillä on merkitystä: urheilijan urasta haaveilevalle nuorelle syntyy tunne siitä, että myös itse voi joskus olla siellä. Se on valtavan tärkeä viesti. Jos edustuksemme kavennettaisiin vain kaikkein todennäköisimpiin mitaliehdokkaisiin, myös unelmien määrä vähenisi.
Yksi suomalaisen yleisurheilun vahvuuksista on ollut juuri se, että yhä useampi nuori uskaltaa tavoitella kansainvälistä huippua. Se usko syntyy siitä, että joku suomalainen on jo kulkenut saman polun.
Keskustelussa on noussut esiin myös veronmaksajien rahat. Siihen haluan tehdä yhden tärkeän tarkennuksen.
”Me kannamme itse vastuun taloudestamme”
Suomen Urheiluliitto rahoittaa toiminnastaan noin 85 prosenttia omalla varainhankinnallaan yhteistyökumppaneiden, tapahtumien, palveluiden ja muun oman toimintansa kautta. Me kannamme itse vastuun taloudestamme, ja samalla myös vastuun siitä, miten nämä varat käytetään suomalaisen yleisurheilun kehittämiseen. Siksi keskustelu siitä, onko yksittäisen urheilijan osallistuminen ”veronmaksajien rahoilla kustannettu turistimatka”, ei yksinkertaisesti vastaa todellisuutta.
Tämä ei tarkoita, etteikö valintaperusteista voisi keskustella. Päinvastoin.
Itsekin näen, että kansainvälistä rankingjärjestelmää on syytä arvioida kriittisesti. Nykyinen järjestelmä perustuu pitkään rankingjaksoon, ja se voi johtaa tilanteisiin, joissa kilpailukyky juuri kyseisellä hetkellä ei näy riittävästi valinnoissa. Juuri siksi Suomen Urheiluliiton omat valintakriteerit ja minimitulosrajat ovat olemassa – jotta varmistamme, että arvokilpailuihin valittavien urheilijoiden kohdalla toteutuu tuore näkymä tulostasosta ja iskukyvystä kohti kyseisiä arvokilpailuja. Tästä kokonaisuudesta on syytä käydä kansainvälisesti avointa vuoropuhelua. Mutta isossa kuvassa kyse ei ole Suomen Urheiluliiton säännöistä, vaan Euroopan ja maailman yleisurheilun yhteisestä karsintajärjestelmästä.
Jos joskus Suomen Urheiluliiton valintalinjaa arvokilpailuiden osalta muutetaan, sen tulee perustua huolelliseen arvioon ja asiantuntijuuteen siitä, mikä palvelee parhaiten yleisurheilukulttuuriamme, menestymistavoitteitamme laajempana kokonaisuutena ja myös pitkällä aikavälillä. On myös huomioitava arvokilpailuiden merkitys kaikille niihin pääseville urheilijoille – ja muulle yleisurheiluyhteisölle. Sellainen keskustelu kuuluu urheiluun ja olemme siihen valmiita.
Mutta niin kauan kuin nykyinen valintalinja on voimassa, sitä myös noudatetaan johdonmukaisesti.
Toivonkin, että ennen kuin seuraavan kerran kutsumme arvokisoihin valittua urheilijaa turistiksi, pysähdymme hetkeksi miettimään, mitä kaikkea yhden EM-kisapaikan taakse kätkeytyy.
Useimmiten vastaus on vuosikymmen määrätietoista työtä, valtava määrä luopumista ja rohkeus tavoitella jotain, mihin vain harva maailmassa yltää. Minun silmissäni se ei tee kenestäkään turistia.
Se tekee hänestä Suomen yleisurheilumaajoukkueen jäsenen – arvokisaurheilijan.
Riikka Pakarinen, puheenjohtaja, Suomen Urheiluliitto
