Haastattelutilanne on yksi median ja urheilijoiden välisen kommunikaation herkimpiä ja intiimimpiä osa-alueita. Olisi helppo kuvitella, ettei mikään voi mennä pieleen; kunhan kyselet jotain…
Joukkuelajien urheilijat ovat haastatteluihin tottuneempia, kun pelejä on joka viikko ja mikrofonia tungetaan suun eteen vähän väliä. Yksilölajien urheilijat ovat eri asia, heitä haastatellaan verrattain harvoin. Ja kun haastatellaan, silloin juuri, kun oma suoritus on päättynyt.
Meitä ihmisiä on joka junaan, niin luonnollisesti myös haastateltavia. Arkkityyppejä ovat hölöttäjä, hiukan vihamielisen takakireä, virallinen, analysoiva, tuppisuu, avoin, selittelijä ja niin edelleen.
Haastattelijan pitäisikin kyetä ennalta tietämään, miten kuhunkin haastateltavaan tulee asennoitua; saman sapluunan kysymyksiä ei pitäisi kaikille heittää, eikä ainakaan samalla tavalla. Jos tietää, että haastateltava on huumoriveikko, voi viljellä itsekin hauskoja kysymyksiä. Jos taas analyyttinen, kannattaa aloittaa analyyttisillä kysymyksillä. Se vaatii ammattitaitoa.
Olin 1990-luvun alkupuoliskolla jokusen vuoden YLE:n urheilutoimituksessa töissä. Erityisesti kaksi haastattelua on jäänyt mieleen. Haastattelin Tampereella pöytätennislegenda Jan-Ove Waldneria vuonna 1995. Kohteliaana nuorukaisena olin opetellut ulkoa kysymykseni ruotsiksi, vaikka se ei suoraan sanoen kuulunut vahvuusalueisiini. Vastauksista ymmärsin tuskin mitään, mutta hyvin meni.
Samoihin aikoihin olin mäkihypyn maailmancupissa Salpausselällä. Tuon ajan huippuhyppääjiin kuului saksalainen Dieter Thoma. Häntä ei pidetty mäkisirkuksen rohkeimpana hyppääjänä, vaikka mies olikin lentomäen maailmanmestari. Sää oli Lahdessa kehno, joten Thoma päätti jättää kilpailun kesken. Kysyin kilpailun jälkeen, miksi näin? Kuunneltuani miehen kolmen minuutin monologin loppuun, totesin vain, että But you are still alive Dieter. Mies oli hetken vakavana hiljaa, mutta sitten kasvoille repesi leveä hymy: Yes, I am still alive…
Miltä nyt tuntuu?
Takavuosien eniten parjatuin kysymys urheilun TV-lähetyksissä oli miltä nyt tuntuu? Mutta jos ollaan rehellisiä, se on aika hyvä kysymys. Taktisten nyanssien ja analyysin lisäksi on ihan virkistävää kuulla myös urheilijan tunnetiloista.
Toki tässä tullaan myös haastateltavan urheilijan verbaalisiin kykyihin. Osa osaa ottaa ohjat heti haltuunsa ja lavertelee jo yhteen kysymykseen niin ummet ja lammet, ettei muuta edes olisi tarpeen kysyä. Tällaisia urheilijoita ovat esimerkiksi ex-aitajuoksija Lotta Harala ja hiihtäjä Ristomatti Hakola.
Sitten on niitä, joilta saa kiskoa hohtimilla saadakseen edes jotakin. Kuten hiihtäjä Niko Anttola ja keihäänheittäjä Oliver Helander. Anttolan kunniaksi sanotaan, että hän on sentään kehittynyt.
Poikkeuksena miltä nyt tuntuu -kysymyksen auvoisuuteen on se, kun urheilija itkee jo valmiiksi tai on muuten selkeästi epävakaassa tunnetilassa hävityn matsin tai epäonnistumisen jälkeen. Kun silloin tungetaan mikrofoni naaman eteen minuutti päättyneen kilpailusuorituksen jälkeen, olisi toimittajan pystyttävä muotoilemaan kysymyksensä hienovaraisesti. Itkevältä urheilijalta on turha kysyä, miltä hänestä tuntuu, koska kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Tästä yksi parhaita esimerkkejä on painija Petra Ollin haastattelu Rion olympialaisissa 2016 YLE:llä.
Se kaikkein surkein kysymys
Silminnähden tuskaisen urheilijan roikottaminen kameran edessä onkin kaikkein kamalinta, mitä haastattelija voi tehdä. Moinen perustellaan sillä, että on saatava kysyä kriittisiäkin kysymyksiä. Liian usein joutuu katsomaan haastattelua, missä tivaamista jatketaan käsittämättömän pitkään, vaikka urheilija on täysin romuna. Sellaisessa ei ole mitään journalistisesti kriittistä, ainoastaan häpeällistä sosiaalipornoa, missä urheilijan pettymys karnevalisoidaan.
Jos tunnetilan kysymistä onkin pidetty halpahintaisena, kaikkein surkein kysymys nykypäivänä jääkiekossa tai jalkapallossa on kerro miten tuo maali syntyi? Tämä sen jälkeen, kun sama maali on jo selostettu puhki ja näytetty TV-lähetyksessä hidastettuna kymmenen kertaa. Kuka kaipaa sitä, että Daniel vielä kertoo, miten Iiro riisti siniviivalla ja Niko laittoi lätyn takatolpalle?
Aina kuullessani tuon kysymyksen, ihmettelen, eikö TV-kanavilla ole minkäänlaista laadunvalvontaa toimittajien suhteen? Huonompaa ja laiskempaa journalismia en nimittäin tiedä. Kun haastattelua tehdään, on yksinkertaisesti mietittävä etukäteen, mitä kysyy ja miksi. Sillä kunnioitetaan jo urheilijoitakin. Puolivillainen ammattitaidoton hölinä ei palvele ketään.
Näkökulma: Lauri Hollo
