Atleetin kolumnisti Lauri Hollo katseli viikonloppuna Porin 19- ja 22-vuotiaiden yleisurheilun Suomen mestaruuskilpailuja hieman murheissaan ja huolissaan. 72 lajia miteltiin neljässä eri sarjassa, mutta tulostaso oli kehno. Viikonloppu oli aika karu kuvaus suomalaisen yleisurheilun tulevaisuudesta.
Aina puhutaan siitä, missä iässä alkaa hahmottua, kenellä urheilijalla on oikeasti potentiaalia kansainväliselle tasolle. SM-kilpailuikäisistä 14-15-vuotiaiden sarjojen ennustettavuus on liki nolla, 16-17-vuotiaiden hyvin pieni sekin, mutta 19-22-vuotiaana potentiaalin pitää jo olla näkyvissä. Siksi olikin melko surullista, ettei Porissa kovin huumaavaa potentiaalia näkynyt. Jos suopeilla silmälaseilla katsoo, sellaisia oli ehkä kymmenkunta. 72 eri lajissa. Ja heistäkin suurin osa jo suurelle yleisölle tuttuja nimiä vähintään nuorten arvokilpailuista: Topi Parviainen, Enni Virjonen, Ella Mikkola, Juho Venäläinen, Aleksi Ahlfors, Rebecca Nelimarkka, Malin Karell, Kasperi Vehmaa, Jere Haapalainen ja Topias Mustonen.
Kärjen takana on aika synkkää. Monissa lajeissa tulokset olivat sellaisia, että niistä kipuaminen arvokisatasolle on lähinnä utopia. Toisaalta tämä kuvaa hyvin myös Birminghamin EM-joukkuettamme; kärki on kova, sitten onkin kovin hiljaista. Kyse on paitsi lahjakkuuden puutteesta myös siitä, että juuri tässä iässä urheilijat alkavat tehdä elämänvalintoja; haluanko opiskella ja mennä töihin vai panostaa täysillä urheilemiseen? Lahjakkaimmat ja halukkaimmat järjestävät asiansa niin, että urheiluun satsaaminen on mahdollista. Suuri osa muista harrastaa urheilua muun elämän ohessa, kyse on huippu-urheilun näkökulmasta puuhastelusta. Siltä pohjalta ei uraa tehdä. Urheilulukion jälkeen Suomessa ei ole mitään järjestelmää, joka mahdollistaisi täyden panostuksen, joten pelkkä harrastaminen on hyvin ymmärrettävää.
Katsotaanpa vaikka Italiaa. Siellä lahjakkaimmat urheilijat voivat olla ”töissä” poliisissa tai puolustusvoimissa. Työnkuva on pääsääntöisesti urheileminen. Ei ole huolta huomisesta, eikä toimeentulosta. Suomessa kituutetaan köyhyysrajalla. Birminghamin EM-kilpailuista mitalitaulukon ykkönen Italia otti kymmenen kultaa ja 22 mitalia. 2024 Rooman kisoista tuli 11 kultaa ja 24 mitalia. Lukemat kertovat järjestelmän toimivuudesta.
Miksi tällaista järjestelmää ei voisi rakentaa Suomeen? Todennäköisimmin siksi, että saman tien alkaisi pohjaton kateellisuus ja huutelu siitä, että meidän verorahoilla. Suomalainen yhteiskunta ja kansanluonne eivät vain taivu siihen, että urheilijoilla olisi jonkinlaisia etuoikeuksia. Jos urheilija tästä huolimatta menestyy, lähdetään silti ylpeydestä pakahtuen torille ja tunnetaan yhteenkuuluvuutta; Suomi voitti, olen osallinen tähän…
Pelkkä urheilun harrastaminen on toki arvo sinänsä, mutta menestystä se ei tuo. Kyllä tässä Porissa nähdyssä porukassakin lahjakkuutta on, mutta osa heistä on jo myöntänyt tosiasiat, osa roikkuu mukana tavan vuoksi. Heistä lahjakkaimmat olisi jo pitänyt siivilöidä edes jonkinlaisen tukiverkoston syliin. Niin ei ole tehty ja siksi menestyspotentiaalisia on vain kourallinen.
Näkökulma: Lauri Hollo
