Valion maitomainoksessa 1990-luvulla esiintyi jääräpäinen ukko, joka vakuutteli ruokapöydässä, että minä en käy lenkillä, enkä mene! 35 vuotta myöhemmin tämä jääräpäinen ukko sanoo, että minä en käy peleissä, enkä mene, pakinoi Atleetin kolumnisti Lauri Hollo.
Edellisen kerran taisin olla jossakin pelissä vuoden 2022 jääkiekon MM-kisoissa Tampereella, kun eräs nimeltä mainitsematon valtion omistama rahapeliyhtiö tarjosi liput ja virvokkeet kutsuvieraana. Sitä edellisestä taisi vierähtää noin 15 vuotta. Siis minkään urheilulajin peleistä.
Ei, en todellakaan vihaa urheilua. Päinvastoin. Mutta vihaan väitettä, jonka mukaan urheilu on parasta paikan päällä. Markkinahenkilöiden väsähtänyttä mainosjargonia.
Leijonien matsi se taisi 2022 olla, mutta en muista, koska isoja muistijälkiä ei jäänyt. Se jäi mieleen, että peli näytti livenä paljon hitaammalta ja vähemmän dynaamiselta kuin televisiosta nykypäivän monikameratuotannolla. Tunnelmakin oli huono, muualla ei huudettu kuin lihapiirakkajonossa, että älä ny töni siinä rakkari.
Kauniita muistoja
Se, että maksaisin peliin pääsemisestä, on absurdi kiiltokuva. Ensi kertaa kävin pelissä varmaan viisivuotiaana vuonna 1975. Isän kanssa rampattiin jalkapallo-, koripallo- ja kiekkopeleissä niin paljon kuin sielu (äiti) sieti. Ilves ja Pyrintö.
Olimme paikalla jopa Turun Kupittaalla 26. maaliskuuta 1985, kun eräs jalo seura voitti edellisen jääkiekon liigamestaruutensa. Sukupolvet vaihtuvat, pojat kasvavat isiksi ja isoisiksi, mutta…
30-vuotisella toimittajan urallanikin kävin paljon eri lajien peleissä, sadoissa, arvelen. Olin paikalla 2003 Ilmalassa, kun Suomi melkein voitti Ruotsin 5-1 MM-kiekon puolivälierässä. Oli Selännettä, Koivua, Timosta, Jokista, Peltosta, Hagmania, Bergiä ja Niinimaata.
Se oli kuin kahden tunnin metafora ihmiselämästä, kohdusta hautaan. Tuhannen kapakan kautta. Koskaan hallintäyteinen täysi karnevaaliriehaantuminen ei ole muuttunut niin nopeasti; ensin pieneksi epäilykseksi, pian peloksi ja lopulta kaiken sisäänsä ahmaisevaksi pettymykseksi. Se oli elämys, josta olisin voinut maksaakin. Myönnän.
Vieras hiki ei haise
Perustelen nyt kotikonttorin ja television suvereenia ylivertaisuutta verrattuna urheilun katsomokokemukseen. Maksamalla suoratoistoriistäjille reippaat 130 euroa kuukaudessa voit katsella kaikkien maailman merkittävien palloilusarjojen otteluita niin paljon kuin jaksat. Jopa enemmän.
Peli näyttää lähikuvineen nopealta ja hienolta, hidastukset syventävät ymmärrystä. Mikään ei jää näkemättä. Koska istut jo valmiiksi työhuoneella, ei aikaa ja vaivaa kulu pelipaikalle siirtymiseen. Ei tarvitse raahautua viimeistä kilometriä bussipysäkiltä pelipaikalle rutisevien, elämän raiskaamien, polviensa kanssa.
Kotona on lämmin, kukaan ei häiritse, ei haise hielle, eikä hajuvedelle. Juoppojen asiattomuuksia ei ole tarpeen kuunnella, mihinkään ei tarvitse jonottaa. Yksityinen WC:kin löytyy. Ja itse pelin näkee paljon paremmin kuin edes kalleimmilta katsomopaikoilta. Joku voi sanoa, että tunnelma puuttuu. Jos siltä tuntuu, lisään volyymia televisioon.
Jos haluaisin mennä vaikkapa viikon päästä Ilves-Tappara-otteluun ykköskategorian paikoille, pelkkä lippu maksaisi 68 euroa.
Virvokkeitakin tarvitaan, joten budjetoisin yhden pienen oluen erää kohti sekä nostalgisen lihapiirakan kaikilla mausteilla. Nokia Arenassa oluen litrahinta on 21,75 euroa, lihapiirakka kahdella nakilla maksaa 7,50. Yksi peli minimaalisine huikopaloineen maksaa siis satasen!
Kotioloja ei mikään voita
Kotikatsomossa on halvempaa. Lähikaupastani saa neljän lihapiirakan paketin hintaan 1,64 eli kappalehinnaksi tulee 41 senttiä. 10 kappaleen paketti kunnon nakkeja maksaa 2,59, joten kahden nakin setti on noin 52 senttiä. Oluen litrahinta on 3,30 euroa. Kolme pientä olutta ja nakkilihis tekee Arenassa 29,25 euroa, kotona 4,23 euroa. Säästän siis paljon.
Toki voi laskea myös niin päin, että jäähallin hinnoilla voin vetäistä kolmen pienen kaljan ja lihiksen sijaan kotisohvalla yhden pelin aikana kuusi nakkipiirakkaa ja 21 olutta. Vaikka en käy peleissä, minä käyn sentään lenkillä. Toissa viikollakin 20 minuuttia kävellen. On se kumma, kun paino ei tahdo pudota…
Tätä taustaa vasten myös kaikkien suoratoistopalveluiden 130 euron kuukausihinta ei tunnu enää kovin pahalta. Siihen hintaan näen halutessani vaikka 100 valitsemaani peliä kuukaudessa. Kotona. Samaan rahaan minut ohjattaisiin kiekkokatsomosta ulos jo toisen pelin ensimmäisellä erätauolla.
Joten kun kaveri seuraavan kerran ehdottaa, että mennäänkö peliin, vastaan edelleen: Minä en käy peleissä. Enkä mene.
Näkökulma: Lauri Hollo
